Olen sahalahtelainen, vähän kuin peruskalustoa. Saarioinen oli ensimmäinen kesätyöpaikkani ja sinne jäin. Koulunkäynti ei kiinnostanut, raha kiinnosti. Sama tarina on varmasti monelle tuttu.

Kun tieto Saarioisten isoista yt-neuvotteluista viime syksynä saavutti tehtaan, ei se ollut kenellekään työntekijälle yllätys. Olimme nähneet, että tuotannossa on hiljaista. Lisäksi yt-uutiset muista elintarviketehtaista olivat kertoneet, että koko alalla oli menossa irtisanomisbuumi, työnantajien kielellä puhuttiin tuotannon tehostamisesta.

Neuvottelujen ollessa käynnissä oli vielä helppo olla töissä, koko asian painoi ajatuksissa taka-alalle. Irtisanottavien vähennysmäärä järkytti kuitenkin kaikkia ja paria viikkoa ennen neuvottelujen päättymistä jännityksen alkoi aistia ilmassa. Sitten alkoi pitkältä tuntunut odotus; kuka vetää lyhimmän tikun?

Tiesin, että minut tullaan irtisanomaan. Sinä päivänä, ennen kun menin töihin, olin käymässä kaverini luona. Minua jännitti ja olin tärinöissäni. Oliko kyse sairaslomien määrästä vai siitä, että aina välillä saatoin sanoa suoraankin asioita työpaikalla ja päästää sammakoita suustani, en tiedä. Olin kuitenkin varma, että irtisanomislappu napsahtaa kohdalleni.

Pomo tuli luokseni heti työpäivän alussa ja arvasin, että se on menoa nyt. Paikalla irtisanomistilanteessa olivat tuotantopäällikkö ja tehtaan johtaja. Minun piti kuunnella koko litania irtisanomisen taloudellisista ja tuotannollisista syistä, vaikka olisin mielelläni vain äkkiä kirjoittanut nimeni lappuun alle ja liuennut paikalta. Tuntui pahalta, valmistautumisesta huolimatta menin shokkiin, itketti, mutta sitkeänä sissinä seisoin koko tilanteen läpi, en halunnut istua. Vihdoin pääsin pois, menin suoraan työterveyshuoltoon ja itkien kotiin.

Jännitys ja stressi purkautuivat. Miljoonia asioita pyöri mielessä, vahvimpana niistä häpeä. Miksi kuitenkin minä? Olin elänyt viimeisen vuoden muutenkin hankalassa tilanteessa ja käynyt läpi avoeron. Vihdoin elämä näytti palaavan mallilleen, kunnes tuli potkut. Viikon murehdin elämän jatkumista, edessä olevia aikoja, pelkäsin taloudellisen tilanteen muuttumista. Sen jälkeen aloin nähdä asiassa muitakin puolia ja palasin takaisin töihin. Lapselleni kertominen irtisanomisesta oli vaikein asia. Mietin pitkään miten asian kerron. Lopulta sanoin, että äidin töissä kävi tilanne, että siellä ei enää tarvita niin paljon ihmisiä ja nyt äidin pitää etsiä jotain muuta. Helpotti.

Oma äitini, nyt eläkkeellä Saarioiselta 40 työvuoden jälkeen, oli yt-neuvotteluista ja irtisanomisista hyvin järkyttynyt. Hänhän oli auttanut minut kesätöihin ja seurannut työuraani läheltä. Vieläkin hän on huolissaan minusta ja 7-vuotiaan tyttäreni tulevaisuudesta sekä toimeentulostani. Nyt ei kuitenkaan tunnu enää pahalta, näin kävi, mitä sitten. Olen kutsunut itseäni yt-potilaaksi. Hetken sitä tuntee itsensä sairaaksi, mutta sitten parantuu, pitää lähteä kohti uusia haasteita. Olen ilmoittanut työnantajalle halukkuudestani päästä Saarioiselle kesätöihin sekä katsonut koulutusmahdollisuuksia valmiiksi ja miettinyt paljon uusia uria. En ole katkera, en tuohtunut. Osa on, minun kohdallani se ei vain toimi.

Aiemmin opiskeluni ovat jääneet lyhyiksi kokeiluiksi. Kouluun lähteminen on pelottanut. Nyt kun asiaa on pohtinut, näen sen vahvana vaihtoehtona. Muutosturvan kautta, liiton rahalla, opiskelu on nyt mahdollista korotetun päivärahan turvin. Vähän se hirvittää, mutta onneksi minulla on paljon tsemppareita, perheen ja ystävien tuella on iso merkitys. Viimeinen työpäiväni on toukokuussa ja saamani potkut opettivat sen, että tulevaisuudessa minä voin tehdä mitä vaan.