Aina välillä täytyy tehdä töitä mukavuusalueen ulkopuolella, jotta saa tulosta aikaiseksi. Urheilijatkin siirtyvät mukavuusalueelta epämukavuusalueelle, saadakseen parempia tuloksia. Meidän kaikkien oletetaan venyvän epämukavuusalueille, jotta yhteiskunta pyörisi paremmin. Koska, kyllähän nyt sen verran pitää pystyä joustamaan yhteisen hyvän eteen.

Takanani kaupan kassajonossa kaksi nuorta äitiä keskustelivat siitä, kuinka he saavat aikaiseksi täydellisen joulun. Kun he vain siirtyvät epämukavuusalueelleen, leipovat ja siivoavat vielä vähän enemmän. Minun teki mieli kiljua! Odotan kauhulla sitä päivää, kun leikkikentän tai päiväkodin pihalta kuuluu pikku Petterin tai Jonnan suusta: ”Leikitään kotia ja ollaan kaikki siellä epämukavuusalueella!”.

Miksi jatkuva epämukavuus on se olotila mihin pyrimme? Miten ihmeessä stressaantunut, väsynyt ja kiireinen ihminen on se tavoite, jota kohti pusketaan hampaat irvessä? Mikä ihmeen muoti-ilmiö on olla epämukava ja siksi luvan kanssa vähän kiree ja pahalla päällä? Onko se hienoa, että jatkuvasti vähän vit….taa? Jos näin on, niin olen oikein mielelläni poissa muodista.

Missä vaiheessa on unohdettu, että tyytyväinen työntekijä on myös tuottava työntekijä? Ihminen, joka viihtyy työssään, on hyvää mainosta firmalle, jossa työskentelee. On paljon kivempi kuunnella työntekijää, joka kertoo työnsä mielekkyydestä kuin siitä, miten stressaavaa on mennä töihin. Tai kuinka kamalaa siellä on, tai miten jatkuvasti joutuu tekemään töitä siellä helvetin epämukavuusalueella.

Onko pelkona se, että vaikuttaa laiskalta jos sanookin, että meillä on töissä ihan kivaa. Eikö saa enää tuntea työn iloa ilman tai vitsailla ilman, että leimautuu turhakkeeksi työpaikalla? Täytyykö tuntea ettei ole tarpeeksi töitä, jos joskus auttaa toista työntekijää? Onko kaikenlainen inhimillisyys pois muodista? Aivan kuin ainainen kiire olisi ainoa merkki ihmisen tehokkuudesta.

Mielestäni meidän tulisi päästää useammin kiireisiin mieliimme ajatus siitä, että vähemmän on enemmän. Tarvitseeko perhe mieluummin täydellisesti siivotun kodin vai äidin/isän/puolison, joka oikeasti kuuntelee, kyselee ja on läsnä?

Jääkö lapsille mukavampi muisto hetkestä Afrikan Tähti –pelin seurassa, vai täydellisyyttä hipovasta koristelusta joulupöydässä? Olisiko aika kääntää selkä niille villakoirille ja lysähtää sohvalle muun perheen pariin ja vain olla? Meidän aikuisten arki on meidän lastemme lapsuutta.

Epämukavan paljon kysymyksiä vailla vastauksia. Toivottavasti kaikelle löytyy oma merkityksensä osana suurempaa kokonaisuutta, osana sitä mukavuusaluetta. Asioiden mielekkyys voi olla hyvin arkipäiväistä: auttamisen iloa tai ihan vaan lumihiutaleen katselua.

Mukavaa joulun odotusta!