Suomi juhlii 100-vuotista itsenäisyyttään. Sata vuotta on myös siitä, kun kahdeksantuntinen työpäivä kirjattiin työaikalakiin, 16. marraskuuta vuonna 1917. Tämä kahdeksan tunnin työpäivä on muodostunut normiksi miltei kaikkialla maailmassa.

Nyt kuin olemme lähdössä Suomen itsenäisyyden toiselle vuosisadalle, olisi mielestäni aika pohtia vakavasti työajan lyhentämistä kuuteen tuntiin.

Digitalisaatio ja robotisaatio helpottavat tulevaisuuden työelämää, samalla kuitenkin kokonaistyömäärä tulee vähenemään. Työ muuttaa muotoaan, osa nykyisistä ammateista katoaa ja tilalle syntyy uusia ammatteja. Esimerkiksi ilman kuljettajaa kulkevat autot ovat jo testivaiheessa. Onko tulevaisuudessa rekkakuskeja ollenkaan?  Näemme digitalisaation vaikutuksia jo nyt, viimeisimpänä esimerkkinä pankkisektorin vähentyneet työpaikat.

Miten varmistamme, että työtä on tulevaisuudessakin mahdollisimman isolle joukolle työntekijöitä? Ei ainakaan työaikaa pidentämällä, kuten tehtiin kilpailukykysopimuksella, jossa työaikaa pidennettiin 24 tunnilla.

Mielestäni vastaus on työajan lyhentämisessä, jakamalla tulevaisuuden työtaakat tasaisemmin työntekijöiden kesken, jotta mahdollisimman moni saa tehdä työtä ja näin olla osana yhteiskunnassa tuotteliaana jäsenenä, eikä suinkaan hukattuna voimavarana työttömyyskortistossa.

Vuonna 1917 joku työntekijä saattoi kommentoida kahdeksan tunnin työpäivän jälkeen: ”Hävettää lähteä kotiin jo nyt”. Häpeään ei ollut syytä silloin eikä sitä ole nyt, kun meidän pitää pohtia miten tulevaisuuden työt ja ansiot jaetaan tasaisemmin kaikkien kesken.