Osallistuin lokakuussa seminaariin, jossa kerrottiin niin kutsusta Saksan-mallista, suuresta työllisyysihmeestä, jolla tarkoitetaan tilannetta, jossa Saksassa kokonaistuotannon kasvu verrattuna muuhun Eurooppaan on vuodesta 2006 lähtien ollut parempaa. Maan työttömyysluvut ovat puolittuneet, inflaatio on alhainen sekä valtion vaihtotase ylijäämäinen. Toki tämänkaltaisesta ihmeestä herää kysymys, kuinka tämä on mahdollista ja mikä on ollut hinta tällaiselle työllisyys- ja talouskehitykselle? Asiaan saatiin selvyys seminaarissa hyvinkin pian. Ilmeni, että tämän niin kutsutun ihmeen takana, maksajina, ovatkin olleet erilaiset epätyypillistä työaikaa tekevät työntekijät, joista naiset ovat vielä olleet huomattavan merkittävässä roolissa.

Tilanne on Saksassa riistäytynyt käsistä. Työehtosopimusten kattavuus heikkenee jatkuvasti ja matalapalkkatyö lisääntyy maassa, jossa ei edes tunneta minipalkkasääntelyä. Kokoaikaisten työntekijöiden määrä on pudonnut kymmenessä vuodessa 64,5 prosentista 58,3 prosenttiin. Samaan aikaan osa-aikatyö on lisääntynyt samassa suhteessa.  Lisäksi työväestöstä, jota Saksassa on 1,7 miljoonaa, neljä prosenttia tienaa alle viiden euron tuntipalkkaa. Näitä madonlukuja kuunnellessa, alkaa vähemmästäkin hiipiä epämiellyttävät olo puseroon, onko tämä Suomenkin tulevaisuus?

Olen päässyt työssäni seuraamaan suomalaisen työelämän kehitystä, joka on mielestäni alkanut näyttää hyvinkin samankaltaiselta kuin Saksassa. Meillä Suomessa selkeästi epätyypillistä työaikaa tekevien työntekijöiden määrä on lisääntynyt koko 2000-luvun, eikä tälle kehitykselle ole näkyvissä loppua. Tämän lisäksi meillä on määräaikaisia ja osa-aikaisia työsopimuksia, joille löytyy työsopimuslain ja työehtosopimusten antamat perusteet niitä solmittaessa. Tämän lisäksi meiltä löytyy myös sellaisia määräaikaisia sopimuksia, joilla ei näitä perusteita ole.

Viimeaikoina Suomen työmarkkinoilla on yleistynyt käytäntö niin kutsutuista ”nollasopimuksista”, jotka tarjoavat työntekijälle 0-40 viikkotuntia työtä tarvittaessa töihin kutsuttaessa.  Näille sopimuksille kaikenlainen turva lain tai työehtosopimusten kautta on äärimmäisen heikkoa. Tämän tilanteen ovat huomanneet myös työnantajat, jotka yhä useammin haluavat näitä sopimuksia käyttää.  Tämänkaltainen sopimuskulttuuri levitessään tulee johtamaan tilanteeseen, jossa yhä useammin Suomessakin työskentelee joukko työläisiä vähimmäistyöehdoin tai jopa niiden alle. Tämä joukko tulee koostumaan niin nuorista kuin vanhemmistakin työntekijöistä, usein myös ulkomaalaistaustaisesta joukosta, joiden on vain sinniteltävä, otettava lähes pakosta vastaan millaista työtä tahansa ja lähes millä työehdoin tahansa, vain pitääkseen itsensä hengissä.

Suomessa niin järjestäytyneen kuin järjestäytymättömänkin työnantajan on noudatettava yleissitovia työehtosopimuksia, joissa määritellään työehdot. Kuitenkaan työmarkkinoilla ei tällä hetkellä vallitse tasapuolinen tila osa-aikatyön työehdoista sovittaessa.  Usein työntekijä joutuu ottamaan tarjotun työn vastaan työnantajan sanelemilla ehdoilla, uskaltamatta vaatia omia oikeuksiaan, taustalla pelko, että tarjottu työ menee sivusuun.

Mielestäni tämänkaltainen kehitys, niin kutsuttu työsopimusshoppailu, pitää saada rajoitettua joko suoraan lainsäädännöllä tai sitten työehtosopimuksilla. Osa-aikaisten työntekijöiden käyttämistä tulisi rajata ruuhka- tai sesonkihuippuihin. Ja jos tarvetta osa-aikaiseen työvoimaan ilmenee yrityksessä jatkossakin, tulisi asiaa tarkastella kokonaistyövoimatarpeen kautta.  Huomioitavaa on kuitenkin myös, että tarkoitus ei ole rajoittaa osa-aikatyötä sellaisissa tilanteissa, jossa on molemminpuolinen tarve ja halu tehdä osa-aikatyötä.

Yksi vaihtoehto asian ratkaisemiseen olisi, että yrityksissä määriteltäisiin prosenttiosuus osa-aikatyön suhteesta kokoaikatyöhön. Osa-aikatyötä määrittävä prosentti olisi hyväksyttävä molemminpuolisesti, jolloin työntekijätkin pääsisivät sanomaan asiaan mielipiteensä. Jos yrityksissä päästäisiin yhteisymmärrykseen osa-aikatyön käytöstä, tulisi sopimuksissa olla sovittuna myös osa-aikatyön kehityksen seuraamisesta. Näin ollen, jos osa-aikatyö-sopimuksia olisi liikaa, mitä aiemmin on sovittu, olisi niitä muutettava kokoaikaisiksi. Yleissitovilla työehtosopimuksilla sovittaisiin määräyksen pakottavuus.

Meidän on pystyttävä reagoimaan ajoissa suomalaisten työmarkkinoiden ja sopimuskulttuurin rappiotilaan. Emme saa hyväksyä työmarkkinapuskureita, sopimuksia, joissa talouskasvun maksumiehiksi joutuvat työntekijät. Saksan tie ei saa olla meidän tiemme.

Ari Huuki

palkkasihteeri, SEL