Mässytetään kotimaista!

Helsingin Sanomat kirjoitti syyskuussa, että ruuasta jo neljännes tulee ulkomailta. Tuontiruoka lisääntyy ja suomalaiset ostavat sitä enemmän ja enemmän. Tämä uutinen on elintarviketyöntekijän kannalta huolestuttava, ei tosin yllättävä. Kaikki tiedämme, että ruuan hinnalla on ostosvalintoja tehdessä suuri merkitys. Lisäksi kauppojen valikoimat ovat kaksinkertaistuneet kymmenessä vuodessa. Nämä asiat vaikuttavat ostopäätöksiin. Yhä useammin ostoskorista löytyy ulkomaista juustoa ja leipää. Lidlin paistopisteistä hankitusta ”tuoreesta” leivästä on tullut huippusuosittua samaan aikaan, kun suuret kotimaiset leipomoyritykset tähyilevät halvempien tuotantokustannusten maihin ja siirtävät omia valmistuslinjojaan etelään. Työpaikkojen kustannuksella, totta kai.

Sillä, että kuluttajat vastaavat kyselyihin ja kertovat arvostavansa kotimaista ja lähellä tuotettua ruokaa, ei valitettavasti ole tässä kehityksessä merkitystä. Lähiruokabuumi ei tavoita suuria massoja. Ihmiset menevät halvemman perässä ja kaikilla ei kohta ole edes varaa valita ruokakorin hinnan edelleen kasvaessa ja tulotasojen pysyessä tässä taloudellisessa tilanteessa matalana. Ruuan korkea hinta syö ostovoimaa.

Ruuan kotimaisuusaste on vielä noin 75 prosenttia. Se kuitenkin laskee noin prosenttiyksikön vuodessa. Missä menee kipuraja, jolloin esimerkiksi suomalaista lihaa ei enää kannata tuottaa saati jalostaa Suomessa? Samaan aikaan, kun EU:ssa neuvotellaan 141-maataloustukien tulevaisuudesta Suomen osalta, netissä velloo Lihaton lokakuu –kampanja, lihan tehotuotantoa vastaan. Suomalainen lihanmässytys on kampanjan mukaan lähtenyt lapasesta. Näin alan ihmisenä ja työpaikkojen tulevaisuutta ajatellen on kuitenkin tärkeää, että lihaa mässytetään, kun se vain on kotimaista alkuperää tai kotimaassa jalostettua. Nyt liiton, koko ay-liikkeen ja eduskunnassa päätöksiä tekevien ihmisten pitäisi pystyä pitämään huolta, että jokaisella on ostaa varaa kotimaista ruokaa. Ruuan hinta ei saa nousta ja tulevien palkkaratkaisujen tulee turvata tavallisen palkansaajan ostovoima, kuin myös suuressa kuvassa edesauttaa valtiota ja koko maan vientiteollisuutta.

Kyse on yhteistyöstä

Aloittaessani vuonna 2009 ”urani” pääluottamusmiehenä, en tiennyt mihin kelkkaan lähdin. Sillä kelkalla on joskus laskettu niin kovasti alamäkeä, että vauhtia on riittänyt myös seuraavaan ylämäkeen. En kuitenkaan valita tai kadu valitsemaani tietä. Oppia ja tukea on tullut niin oman työpaikan porukalta, ammattiosastosta, muilta luottamusmiehiltä ja liiton toimiston porukaltakin kiitettävästi.

Rehellisesti sanottuna ihmettelen joskus nykyajan ihmisten ajatusmaailmaa joka tuntuu helposti olevan: Kaikki mulle ja heti! Tämän lisäksi ammattiyhdistysliikkeen perusajatus yhdessä toimimisesta ja vaikuttamisesta, on usein kadoksissa. Yhteishenki ja yhdessä tekeminen jää nykyajan minäkeskeisyyden jalkoihin ja kuitenkin ihmetellään, kun mikään ei toimi.

Osassa ihmisistä istuu vahva uskomus, että kun ryhdyt ammattiliiton luottamustehtävään omalla työpaikallasi, olet heti valmis, ihan mihin vain. Sinuun on siis vähintäänkin ruiskutettu edunvalvonta–seerumia, jonka jälkeen tiedät kaiken työehtosopimuksista, työelämän lakipykälistä ja sinulta löytyy aina oikea vastaus. Pahoittelut jos nyt kaadan maailmamme ja uskomuksenne. Totuus ei ole noin kultainen, emme me valitut ihmiset ole valmiita eikä meillä ole oikeita vastauksia antaa hattuhyllyltä. Opimme kyllä pikkuhiljaa asioita, osan jopa kantapään kautta, mutta sateentekijöitä emme ole.

Itselläni on ollut päiviä, jolloin olen väsyneenä miettinyt pakkaavani tavarat kasaan ja jättäväni oveen lapun ”vapaa luottamusmiehen paikka”. Epätoivon hetkellä on aivosopukastani kuitenkin pompahtanut ajatus, että periksihän ei anneta! Minä olen tässä siksi, että haluan muuttaa asioita. Toimia niiden työkavereiden eteen, joiden kanssa vietän päiväni, joiden kanssa jaan työarkeani ja, jotka ovat minulle tämän valtakirjan antaneet.

Tämän tilityksen jälkeen on helppo kertoa, että onneksi ainakin omalla työpaikallani on niitä ihmisiä, jotka ymmärtävät luottamusmiestä ja luottavat tekemiseeni sekä seisovat vierelläni vaikeina hetkinä. He osaavat olla kiitollisia saamastaan avusta ja neuvoista sekä ymmärtävät, että teen parhaani.  Sana kiitos ja pieni hymy, ovat parasta palkkaa, mitä tästä hommasta saa. Se, jos joku, antaa uskoa työhön ja kannattelee myös niinä epätoivon hetkinä.

Mutta kaikkialla ei ole näin ja onko niin, että siksi on myös taloja, joissa ei ole luottamusmiestä ollenkaan? Näissä työpaikoissa ihmiset ovat hyvin yksinäisiä taistellessaan työnantajan määräysvaltaa vastaan. Työporukan yhteistyöllä ja tuella voi mielestäni kuitenkin jokaisessa työpaikassa saavuttaa asioita, alkaen vaikka siitä luottamusmiehen valinnasta.

Tässä tilanteessa SEL:lla, ammattiosastoilla ja meillä toisilla luottamushenkilöillä on suuri auttamisen mahdollisuus. Tehdään itseämme tykö varsinkin uusille luottamustehtäviin aikoville kertoen, että tukea kyllä saa, yksin ei joudu olemaan. Silloin kynnys aloittaa ei ole niin korkea ja pääsee mukaan meininkiin. Työpaikoilla jokainen voi taas omilla toimillaan auttaa tehtävään aikovaa, tai jo valittua luottamushenkilöä muistamalla sen pienen kannustuksen. Työehtojen kehittäminen kun on meidän kaikkien tehtävä ja yhdessä toimimalla olemme aina askeleen työnantajaa edellä.

 

Hyvää ja syksyn jatkoa teille kaikille ja pidetään huolta toistamme!

 

Ei eläkeiän nostolle!

Eläkeiän mekaanisesta nostamisesta metelöinti pitää lopettaa. Se ei auta työllistämisongelmaan vaan ainoastaan hankaloittaa iäkkäämpien, työttömäksi joutuneiden elämää. Lisäksi se raivostuttaa ihmisiä, jotka ovat tehneet pitkän työuran raskaissa fyysisissä tai henkisesti kuormittavissa ammateissa usein terveytensä kustannuksella, ja osallistuneet hyvinvointivaltion ylläpitämiseen.

Työttömiä tulee joka päivä lisää ja nuoret ovat vailla työtä. Nykyinen joustava eläkeikä on riittävä, jos työnantajat saadaan pitämään työntekijät töissä 63-vuotiaaksi.  Verohelpotusten vastineeksi pitää vaatia, ei ainoastaan toivoa, yhteiskuntavastuuta ja työllistämistä.

Kun eläkejärjestelmää nyt tarkistetaan, on huomioitava työvuodet sekä ammattikohtaisesti työn fyysinen ja henkinen rasittavuus.  Jos 63-vuotiaana on jo työskennellyt 40 vuotta, niin on oikeutettu jäämään eläkkeelle, tai vapaaehtoisesti jatkamaan 68-vuotiaaksi.

Elinaikakertoimen käyttö, joka pienentää joka vuosi eläkettä elinaikaodotuksen mukaisesti ja pakottaa olemaan pidempään töissä, jotta edes jonkunlainen eläketaso säilyisi, pitäisi lopettaa viimeistään 2017.

Peruste, että eläkkeensaajan koko vanhuuseläkeaikana saama eläkkeen määrä pysyy samana, jos hän elää tämän elinikäodotteen mukaiseen ikään, on täysin pelkkään toiveeseen sidottu.

Kun odotettu elinikä pitenee, samaan aikaan työkuntoa heikentävät lisääntyvät muistisairaudet, diabetes, liikunta- ja tukielinsairaudet sekä mielenterveysongelmien lisääntyminen yhä nuoremmilla.

Pienenevällä eläkkeellä pitää elää joka kuukausi yhteiskunnassa, jossa muut kulut lisääntyvät koko ajan. Maksut ja elinkustannukset eivät vähene vastaavasti pienentyneiden tulojen mukaan. Järkevää ei myöskään ole lisätä sosiaalisia kuluja kuntien vastuulle laskemalla eläkkeiden tasoa liian alas.

 

Kirjoitus on julkaistu myös Vantaan Sanomissa sekä Keski-Uusimaassa elokuussa 2013.

 

 

Vastaus nimimerkki ”Pettyneelle”

SEL:n liittohallituksen ja liittovaltuuston edustajiin voi aina olla yhteydessä liiton toimintaan liittyvissä asioissa. Ryhmämme edustajien yhteystiedot löydät tältä sivustolta ja myös palautelomakkeen kautta voi lähettää kysymyksiä sekä palautetta.

Nimimerkki ”Pettynyt” lähetti meille viestiä:

TES neuvottelut saapuvat piakkoin ja ennen, kuin mitään prosentti tavoitteita asetetaan, olisi meidän päästävä politikoinnista ja liiton jäykästä rakenteesta. Tämän lisäksi on liiton kevennettävä kulurakennetta niin, että tulevaisuudessa voisimme maksaa käypää lakkorahaa. Puolen prosentin nousu on helposti saatavilla leikkaamalla edunvalvojiemme kulukorvauksia. Ne ovat luottamustoimia, joilla ei ole tarkoitus rikastua. Ei ole taida olla enää mitään rajaa, kuinka ay-liike sortaa omiaan.

 Hyvä Pettynyt,

Olen mielissäni siitä, että olet samasta asiasta huolestunut kuin minä. Olemme vuoden takaisesta SEL:n edustajakokouksesta lähtien vaatineet, että liiton taloudelle täytyy tehdä jotain. Mitään konkreettista, euromääräistä tavoitetta emme ole saaneet aikaan. (Liittohallituksessa meitä on kuusi henkilöä, liiton valtaa pitävän ryhmän edustajia 11 henkilöä.) Olemme saaneet liiton johtoryhmältä vain ympäripyöreän paperin talouden tasapainottamiseksi vaikka olemme vaatineet suoria lukuja, mistä säästetään. Toivottavasti asiaan tulee muutos tämän syksy aikana. Lupaan sinulle, että työtä jatketaan.

Politikoinnista emme pääse koskaan eroon. Politiikka vaikuttaa päiväkotimaksuihin, polttoaineen ja ruuan hinnoitteluun sekä moneen muuhun asiaan, myös ay-liikkeen sisällä. Asioiden hoitamisesta ylipäätään ollaan aina montaa mieltä, mikä tapa on oikein ja miten päästään parhaaseen lopputulokseen. Tätä samaa on asioiden hoito myös meidän liitossa ja on mielestäni hyvä, että asioista keskustellaan, mutta kuitenkin yhdessä päätetään miten edetään. Se on mielestäni vaarallinen tie, jos on vain yksi totuus ja sitä kohti edetään.

Lakkorahan nosto nousee keskusteluissa aika-ajoin esille. Veroviranomainen on määrännyt nykyisen summan, joka voidaan verottomana työtaistelutilanteessa maksaa. Mikäli nostaisimme summan esimerkiksi 50 euroon, jouduttaisiin maksamaan veroa.

Mikäli jäsenen lisäveroprosentti olisi 50 prosenttia, niin käteen jäävä summa on silloin 25 euroa, eli jäsen saa 9 euroa nykyistä enemmän. Tässä tilanteessa liiton kassa hupenisi nopeasti, mutta suurin saaja olisi verottaja, ei jäsen. Joissakin ammattiosastoissa lakkopäiviltä maksetaan myös avustusta liiton maksaman avustuksen lisäksi. Miten sinun ammattiosastossa tämä asia on päätetty? Muista, että esimerkiksi tulevassa syyskokouksessa voit esittää asiaa ammattiosaston kokoukselle.

Kommenttiisi edunvalvojien kulukorvauksista; liittohallituksen edustaja saa kokouspalkkiona 220 euroa päivältä. Tästä summasta maksetaan lisäveroprosentin mukaisesti verot yms. maksut. Mikäli lisäveroprosentti on 50 prosenttia, on käteen jäävä summa noin 100 euroa. Mikäli edustaja joutuu kokouspäivään käyttämään esim. pekkasen tai olemaan palkatta ko. päivän, niin voin kertoa, ettei kokouspalkkiolla rikastu. Esimerkkinä: palkan menetys 15 € x 8 h= 120 €, siitä 30 % veroja + eläkemaksut, jää käteen n. 78 €. Erotus on noin 20 €. Tämän lisäksi usein on tilanteita, joissa joudutaan järjestämään lasten päivähoito yms. asiat uudelleen kokouspäivän kohdalta. Omalla kohdallani kokouspäivät matkoineen kestävät noin 12–14 tuntiin.  Mielestäni kokouspalkkio on kohtuullinen, kun ottaa huomioon, ettei kokoukseen voi vain mennä, vaan asioiden selvittely ja perehtyminen vie oman aikansa myös ennen kokousta.

Ystävällisin terveisin

 

Työmiehen ääni

Useaan kertaan olen SAK:n valtuustosalissa kuullut puheita liittyen vuokratyön ongelmiin ja onneksi ay-liikkeeltä tekojakin on asian tiimoilta nähty vuosien aikana. Siitä huolimatta ei edunvalvonta vuokratyöntekijöiden kohdalta ole helpottunut riittävästi. Tosiasia on vain se, että työnantajapuoli haluaa vuokratyötä aina lisää, ja me ay-aktiivit harataan vastaan minkä ehditään. Niin kauan ollaan köydenvetoasemassa, kunnes lakeihin ja työehtosopimuksiin saadaan selkeät määritelmät, velvoitteet ja ehdot vuokratyön teettämiseen. Mielestäni koko ammattiyhdistysliikkeen ja SEL:n sen osana, täytyy saada vuokratyöasia kuntoon tulevalla sopimuskierroksella. On sama, tulevatko ratkaisut yhteiseen keskusjärjestöjen sopimaan raamisopimukseen tai liittojen työehtosopimusten kautta voimaan kaikille aloille, mutta hommalle täytyy saada aikaiseksi selkeät pelimerkit. Mielestäni tärkeä tavoite on vuokratyön ongelmien poistaminen kokonaan tulevien sopimusvuosien aikana. Meidän täytyy pystyä hoitamaan tämän yksi viholainen pois viimeistään nyt, koska meillä on toiset suuret ongelmat edessä. Työsuhteiden pirstaloitumisen ja nollasopimusten, tarvittaessa töihin kutsuttavien ja itsensä työllistävien parissa, meillä ay-liikkeellä on vielä monia taisteluja käytävänä työehdoista sovittaessa ja, jotta työntekijän asema ja turva pystytään takaamaan työmarkkinoiden viidakoissa.

Toukokuussa pohjanmaallakin jännitettiin, miten käy Koskenkorvan Altian, kun yrityksen myyntiaikeet nousivat jälleen tapetille. Altian myynti ei riemastuta elintarvikeväkeä ja SEL teki paljon töitä ja vetosi päättäjiin, etteivät suunnitelmat muutu todeksi. Tällä kertaa jälleen onnistuttiin. Surullista kuitenkin on, että valtionyhtiöistä vastaava ministeri Hautala edelleen jatkaa; Altia ei kuulemma ole Valtiolle strategisesti tärkeä yritys, jonka edes kuuluisi olla valtion omistuksessa.

Näin kotimaisen ruuan tekijänä täytyy syvään ihmetellä, että näinkö paljon kotimaisen ruuan ja juoman valmistajaa valtiovallan puolelta arvostetaan?  Mielestäni eduskunnassa ja ministereidenkin pitäisi ymmärtää, mitä kotimaassa tehty ruoka ja juoma tarkoittavat. Kotimainen elintarviketeollisuus ja Altia sen mukana, ovat Suomen tulevaisuuden kannalta tärkeitä säilyttää, myös strategisesti. Elintarviketeollisuus työllistää tällä hetkellä suoraan useita kymmeniä tuhansia ihmisiä. Ilman toimivaa elintarviketeollisuutta, ei meillä myöskään olisi tarvetta alkutuotannolle, ja tietenkin myös toisinpäin.

Jos viinatehtaan omistus olisi siirtynyt pörssisijoittajille, niin ei varmasti olisi monta vuotta mennyt, kun Kossuakin olisi valmistettu tämän maan rajojen ulkopuolella, ja miten kävisi taas teollisuuden työpaikoille? Luulisi tämän yhtälön ministeri Hautalankin olevan helppo ymmärtää.

 

Kirjoituksen pohjana on pitämäni puhe SAK:n valtuuston kevätkokouksessa 23.5.2013 Kiljavalla.

 

 

 

 

Kotimaista kossua kansalle!

Toukokuun alussa julkistettiin valtion lisätalousarvioesitys, jossa rahaa yhteiseen kassaan suunnitellaan saavan myymällä valtion omistuksessa olevia yhtiöitä. Yksi näistä myyntikaavailujen kohteista on jälleen kerran alkoholijuomayhtiö Altia.

Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun valtion viinatehdasta ollaan myymässä. Viimeisimmät suuret taistelut aiheen tiimoilta käytiin 2000-luvun alussa, jolloin asian ympärille kasvoi kansanliike Pro Koskenkorva, joka halusi säilyttää alkoholiteollisuuden Suomessa.

Maaseudun Tulevaisuudessa haikailtiin viime viikolla uudelleen Pro Koskenkorva liikkeen äärelle. Meidän pääluottamusmiesten ja henkilöstön edustajien näkövinkkelistä katsottuna ajatus ei olisi lainkaan huono.  Valtion oman alkoholitehtaan myynnillä saattaa olla kohtalokkaita vaikutuksia työpaikkoihimme ja pahimmillaan se saattaa aiheuttaa koko perinteisen kotimaisen alkoholiteollisuuden rapautumisen. Suomessa valmistettu juoma ja ruoka ovat puolustamisen arvoisia asioita!

Altiassa työskentelee työlleen sitoutuneita ja motivoituneita työntekijöitä. On surullista, että meineikas ja perinteitä kunnioittava yritys, jonka yksi menestyksen avaimista on osaava henkilöstö, joutuu myyntilistojen kärkipäähän. Ostajia varmasti riittää, Altialla on useita maailmankuuluja brändejä, joita jatkossa on varmasti helppoa ja halpaa valmistaa Suomen rajojen ulkopuolella.

Valtion tulisi mielestämme korjata tehdyt virheensä. Olemme jo vuosikausia joutuneet kärsimään valtio-omisteisen yrityksen huonosta henkilöstöpolitiikasta, joka on johtanut useisiin irtisanomisiin sekä lomautuksiin. Yhtiön pörssiin listaaminen ja myyminen sijoittajille eivät paranna henkilöstön asemaa.  Mahdollinen omistajanvaihdos voisi lyhyelläkin aikajänteellä olla meille työntekijöille ja työpaikoillemme se pahin vaihtoehto.

Meidän mielestämme yhdestä Suomen parhaimmasta myyntituotteesta ei saa luopua. Valtion tulee näyttää esimerkkiä ja lähteä kohti hyvää henkilöstöpolitiikkaa aloittamalla sillä, että työpaikat säilytetään Suomessa. Kotimaisen alkoholipolitiikan vahvuutena tulevaisuudessa on sitoutunut ja pitkäjänteinen työ. Altialla on mahdollisuus kasvaa myös valtion omistamana yrityksenä, tämän työn aloittamiseksi valtion omistajuus tulee säilyttää Altiassa myös tästä eteenpäin.

Sopimisen vaikeus

Liiton työehtosopimusten taulukkopalkkojen jääminen taas  ilman yleiskorotusta aiheuttaa selkeää painetta liiton tulevia tes-neuvotteluja kohtaan. TES on liiton tärkein tuote, kirja joka pitää huolta työntekijöiden oikeuksista ja minimi toimeentulosta. Ja jos tuo toimeentulo ei korotu moneen hetkeen, niin alkaa isoakin miestä syljettää.

Liittopuheenjohtaja Kuntonen otti omassa puheessaan kantaa, että on hyvin mahdollista, että tuleva työehtosopimus on niin sanotusti lyhyt sopimus. Tämä saattaisi tarkoittaa tessin sopimuskaudeksi ehkä kahta tai jopa vain yhtä vuotta.  Asiasta ei kuitenkaan  ole vielä liiton hallinnossa tehty mitään päätöksiä, vaan keskustelut ja pohdinnat ovat vasta alkaneet.

Viimeisten SEL:n solmittujen työehtosopimusten voimassaolokausi on ollut selkeästi pidempi, tämä viimeisinkin neljä vuotta. Jos ammattiliitto tes-neuvotteluissa neuvottelee pitkän sopimuskauden tessille, on usein tällöin helpompi saada kirjauksia  liittyen työhyvinvointiin ja työelämän laadun parantamiseen tulevaan sopimukseen. Pidempi sopimus antaa niin sanotusti työnantajallekin enemmän liikkumatilaa. Työehtosopimuksen kokonaisvaikutus, johon aina työnantaja tuijottaa eli kustannukset, jakaantuvat tällöin useammalle vuodelle. Näissä pidemmissä sopimuksissa rahakorotukset ovat usein maltillisempia sekä kohdentuvat usealle eri vuodelle. Lisäksi moni meistä tietää, että onnistuneet tekstikirjaukset työehtosopimuksiin liittyen esimerkiksi työoloihin, palkallisiin vapaisiin, lomiin jne. saattavat olla onnistuessaan kultaakin arvokkaampia.

Toisaalta, vaikka uusien tekstikirjauksien muodossa meidän työläisten asemaa saataisiin selkeästi parannettua työpaikalla, ei suoran rahan merkitystä ja tärkeyttä voi kiistää. Tilille kilahtavalla palkalla menemme ostamaan kaupasta ruokaa, saamme bensiiniä kulkupeliimme sekä pystymme tukemaan lastemme harrastuksia. Tesseissä olevat ikäohjelmakirjaukset eivät tätä käytännössä mahdollista ja sille pidemmälle vuosilomallekin pitäisi jostain löytyä käyttörahaa, kun jatkuvasti yhteiskunnassa kustannukset kasvavat.  Kaiken lisäksi tässä tilanteessa, missä liitto nyt on, taulukkopalkat selkeästi useamman prosentin jäljessä, tulee väistämättä mieleen kysymys, miten korjaamme tämän virheen ensi keväänä?

Peruskysymys, mitä meidän jokaisen täytyy nyt pohtia kuuluu; Olemmeko valmiita sopimaan pitkästä sopimuskaudesta, jolloin maltillisemman rahan lisäksi laadulliset asiat saavat jalansijaa tesseissämme? Vai pitäisikö liiton ensisijaisesti hoitaa raha-asiat kuntoon ja kuroa taulukkopalkkoihin syntynyt erotus umpeen esimerkiksi lyhyellä sopimuksella, ja miettiä sen jälkeen uutta tessiä täysin eri lähtökohdista? Mikä on liiton jäsenten mielestä paras vaihtoehto ja liiton jäsenten etu?

Minulla ei tähän valmista vastausta vielä ole. Teollisuuden sopimusalan edustajana molemmat vaihtoehdot ovat pohtimisen arvoisia. Viimeisissä solmituissa teollisuudenalan työehtosopimuksissa ei suoraan alaan liittyviä, parantavia tekstikirjauksia ole näkynyt ja palkkatasokin on jäänyt huomattavasti muiden alojen jalkoihin. Teollisuuden sopimuksen alla sellin jäsenistä kuitenkin työskentelee valtaosa, jotain konkreettista täytyy siis tehdä tai tyytymättömyys kasvaa.

Tiedän, että selkeä raha on tärkeää moniin kotitalouksiin. Tiedän, että työpaikoilla taulukkopalkkojen jälkeenjääneisyys harmittaa monia. Samalla tiedän, että hyvin onnistuneilla tekstiratkaisuilla tesseihin saisimme työelämän laatua ja työpaikkojen hyvinvointia kasvatettua sekä työelämän tasa-arvoisuutta ja oikeudenmukaisuutta lisättyä usealla prosentilla, asioita, joita ei voi pelkästään rahassa mitata.

Vaikeita aikoja ja päätöksiä on edessä.

 

Palkka on osa työhyvinvointia

Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun tieto SEL:n tämän kevään ja ensi syksyn yleiskorotuksista saavutti korvani. Kyllä piti räpytellä silmiäni, enkä ollut uskoa korviani uutisesta, kun kerrottiin, etteivät yleiskorotukset taaskaan taulukkopalkkoja nosta. On se kummallinen mies se sovittelija Lonkakin, kun aina äänestystilanteessa näyttää työnantajapuolen kanssa olevan samanlainen näkemys.

Viime tes-kierroksella vuonna 2010 sovittiin liittojen (SEL/ETL) välisestä työryhmästä, jossa alojen palkkataulukkojen rakenteita ja ryhmittelyjä oli tarkoitus tarkistella, peräti uudistaakin. Se taisi ainakin työntekijäpuolen näkemys ryhmän tarkoituksesta olla.  Tämä työryhmä ei päässyt työssään sen pidemmälle, tuloksetonta oli. Ja nyt kaiken kukkuraksi, olemme jo useaan kertaan saaneet yleiskorotukset, kuten solmitussa työehtosopimuksessa lukikin, verrokkiliittoja myötäillen, mutta taulukkopalkkoihin ei korotuksia näy eikä kuulu. Kyllä tämä ei vain voi olla reilua.

Tilanne työpaikoilla saattaakin nyt olla sellainen, että esimerkiksi uutena töihin tuleville maksetaan palkkana summaa taulukosta, joka on viimeksi lokakuussa 2011 korottunut.  Ei uskoisi, että tämä on edes mahdollista. Tämä on aiheuttanut, että monen kerroksen väkeä on työmaille syntynyt. Ei tarvitse edes epäillä, kun tietää, että tilanne on johtanut siihen, että samasta työstä maksetaan erilailla. Palkan määrä riippuu vain siitä, oletko sattunut olemaan työsuhteessa korotushetkellä vai et. Erityisen tukalassa tilanteessa ovat epäilemättä pienten työpaikkojen uudet työntekijät, joille suoraan taulukosta palkka on tasolla 1.10.2011. Ei naurata ei.

Kyllä ei tämä tilanne osoita, että hyvä työntekijä on palkkansa ansainnut. Aiheuttaa myös epämieluista ristiriitaa isojen ja pienten työpaikkojen välillä. Pienissä työpaikoissa kun ei vääntövoimaa niin paljon ole, ettäkö kaikkien henkilöiden palkkaa saataisiin korotettua omin voimin tässä yleiskorotuksen tilanteessa.

Tilanne jossa samasta työstä maksetaan eri hintaa, on työmaan porttien sisäpuolella asia joka kiukuttaa. Yhdenvertaisuuden näkökulmasta katsottuna se on vääryys, enemmän kuin tarpeeksi, se kun toisia sorsii ja ei työssäjaksamista ja viihtymistä paranna.

Vuoden kuluttua tässä vaiheessa nykyiset Suomen Elintarviketyöläisten Liiton työehtosopimukset ovat katkolla. Tällä hetkellä työehtosopimusneuvotteluihin on jo liitossa alettu valmistautua ja esimerkiksi tes-aloitteita kerätään jäseniltä kovaa vauhtia.

Kyllä täytyy työhyvinvoinnin ja tasa-arvoisen kohtelun varmistamiseksi, seuraavalla kerralla tessiä tehdessä, SEL:n liittovaltuuston ja tes-neuvottelukunnan jäsenten mielessä pitää, että taulukkopalkkoihin saadaan kunnon korotukset. Tämänkaltainen tilanne, mikä nyt on päässyt tapahtumaan taulukkopalkkojen suhteen, ei saa enää uudelleen tulla eteen. Siitä vain jäsenet mielensä pahoittaa.

 

Vuoro(äiti)työläisen arjesta

Iltaisin pitäisi mennä ajoissa nukkumaan, mutta kun ei malttaisi, koska telkkarista tulee jotain katsottavaa. Pyykkiäkin pitäisi perheellisen laittaa kuivumaan ja eväät valmistaa aamuksi. Jos ei itselle, niin ukolle ainakin täytyy olla paketti valmiina.

Kun vihdoin pääsee sänkyyn ummistamaan silmänsä, tulee mieleen jokin ”todella tärkeä asia”. Pakko on nousta, ettei se ”tärkeä” vain unohdu. Sitten taas uudestaan peiton alle ja vihdoin kun saa unen päästä kiinni, tulee joku lapsista tuijottamaan sängyn viereen ja kysyy: Saako tulla äiti viereen?

Kello soi liian aikaisin ja päässä jyskyttää. Äkkiä kahvia tulille ja koirat ulos, siihen postilaatikon viereen aion kaikella uhallakin ne päästää, vaikka tiedän, että lehden napakoissa alkaa taas keväinen keskustelu koiran paskoista.

Kello juoksee kovaa vauhtia, sanomalehti vasta puolessavälissä, kahvia lisää kuppiin ja kevyt ehostus päivää varten. Lapset hereille, että kerkeävät syödä aamupalan. Onkos läksyt tehty? Varmistus vaan, että kaikki on ok. Nutut päälle ja autoon, ensin koululle ja sitten töihin.

Työpäivä menee liian nopeasti. Töitä riittää ja tekemättäkin jää, taukojakin on. Missä on eväät? Ai niin unohdin ne aamuhässäkässä kotiin. Noh onneksi leipomossa on leipää ja kahviautomaatti. Joku muu on käyttänyt lompakosta kaikki kolikot, onneksi työkaveri lainaa.

Iltapäiväksi kotiin. Lasten läksyt, koirat nälissään ja mies tulee töistä nälissään sekin. Katselee jääkaapin sisältöä, jos vaikka olisi muuttunut päivän aikana. No porukalle ruokaa, jonka jälkeen lapset harrastuksiin, istun ratin taakse, taas.

Mies makaa sohvalla ja katsoo telkkaria, samalla surffaa netissä etsien jotain todella tärkeää. Kello lähentelee iltapala-aikaa. Huomaan, etten ole saanut mitään aikaiseksi. Ennen nukkumaan menoa pitäisi taas pestä koneellinen pyykkiä ja imuroida, sitten on vielä ne koirat.

Aamu- ja iltavuoroviikon vielä pyörittää perhehärdellin keskellä. Yövuoroviikko on kaikkien vuorojen äiti. Kateelliset tosin saattavat narista, onhan kuitenkin leipomoalalla 100 prosenttiset yölisät.

Mutta mitä se yötyö sitten tarkoittaa? No sitä, että illalla sanotaan kotona heipat ja hyvät yöt, kun äiti lähtee yövuoroon. Yöaikaan tehtaalla rapsutellaan nurkkia sekä koneita puhtaiksi ja kahdeksan tunnin vuoron jälkeen autonratissa hurjastellaan kotiin, jotta ehtii sanoa heihei, ennen kuin muut lähtevät päivän menoihinsa.

Sitten ummistetaan silmät ja hyvällä onnella nukutaan siihen saakka kunnes lapset tulevat koulusta. Loppupäivä mennäänkin ihan sumussa. Varsinkin jos et ole ehtinyt nukkumaan sängyssä, koska olet ajatellut ottaa vain pienet torkut soffan nurkassa. Tämän lisäksi hoidat kaiken mitä pitääkin, kuten kunnon äidin kuuluu. Sitten takaisin töihin, jossa väsymys jatkuu edelleen, mutta työt on tehtävä.

Yövuoroviikolla ei oikeasti saa kotona aikaiseksi mitään kunnolla. Tekisin kyllä kaikkea, jos vaan jaksaisin. Kompuroituani yöviikon läpi huokaisen helpotuksesta, se on ohi. Kunnes se taas sieltä muutaman viikon päästä tulee.

Kuvatut asiat ovat vain pintaraapaisu vuorotyöläisen ja äidin arjesta. Tosiasia on, että kun lapset ovat pieniä ja vuorotyötä tekee, ei aikaa riitä itselle, perheelle, miehelle, ystäville tai ylipäätään elämälle niin paljon kun haluaisi. Kaikki se aika, mitä ollaan kotona työvuorojen välillä sekä viikonloppuisin menee yksinkertaisesti palautumiseen. Viikonloputkaan eivät siihen tahdo riittää. Elintarvikeala on raskasta työtä. Puheet viikkotyöajan pidentämisestä karmivat. Väsyttää ja harmittaa. Kyllä elämässä pitää aikaa olla muuhunkin kuin työhön ja siitä palautumiseen. Otan kuitenkin kupin kahvia ja lähden käyttämään koirat ulkona, sen jälkeen pitääkin lähteä töihin.

Sairasta sakkia?

Yhteiskunnassamme on syntynyt aiempaa kovempi halu ja tarve auttaa sairastuneita takaisin työhönsä. Vihdoin on ymmärretty, että esimerkiksi pitkän sairausloman (esim. 90 päivän) jälkeen, on ihmisellä entistä suurempi herkkyys syrjäytyä työelämästä ja toki vähän muustakin.

Tottahan se on, jos olet vakavasti sairas ja kauan pois työmaalta, niin kyllä esimerkiksi fyysinen kunto on helposti erilainen töihin palatessa, kun sieltä esimerkiksi ambulanssilla lähtiessä. Uusien työterveys- ja terveydenhuoltolakiin tehtyjen muutoksien tarkoituksena on työväki joko kuntouttaa nopeammin töihin, tai palauttaa vajaakuntoisena toipumaan omaan tai kevennettyyn/muokattuun tehtävänkuvaan.

Elintarvikealalle ja alalla työskenteleville toivon näistä lainmuutoksista koituvan hyvää. Tilastot kun kertovat edelleen lohdutonta tarinaa. Esimerkkinä, että vuonna 2007 sairauspoissaolojen määrä elintarvikealalla oli 7,6 prosenttia vuosityöajasta. Erilaisten alaa koskevien kehittämishankkeiden myötä saatiin luvut tippumaan ja ihmisiä ehkä hiukan terveemmiksi ja työolot turvallisemmiksi. Näistä hyvistä terveyttä edistävistä menetelmistä kertovat laskeneet sairauspoissaoloprosentit vuosina 2009 (7,2) ja 2010 (7). Mutta sitten mentiin taas metsään ja vuonna 2011 alalla hypättiin takaisin neljän vuoden takaisiin 7,6 prosentin lukemiin.

Onko korkeiden sairauspoissaolojen syy heikentynyt geeniperimä, jonka seurauksena sairastumme entistä helpommin? Vai ovatko nykyiset suuret lukemat seurausta sittenkin ylimitoitetuissa työpaikkojen väenvähennyksissä, liian kovassa työtahdissa, ahtaissa työtiloissa tai henkisen kuormituksen kasvussa jatkuvissa työpaikkojen muutostilanteissa? Mene ja tiedä nykypäivästä, mutta syystä tai toisesta vuosina 1980–1981 elintarviketoimialan sairauspoissaolot olivat asettuneet kadehdittavaan 5,5 prosenttiin. Vanhoja hyviä aikoja onkin siis ollut olemassa.

Lakimuutokset 30-60-90 päivän sääntöineen, tuovat velvoitteita työterveyshuoltoon ja työnantajalle tarkastella työntekijän tilannetta. Onneksi jo nyt alallamme on erilaisia varhaisen tuen ja välittämisen malleja sekä laajennettuja työterveydenhuoltosopimuksia, joissa näkökulmaa on käännetty ennaltaehkäisevään suuntaan ajatellen ihmisen koko työuraa. Näillä toimenpiteillä ja SAK:n peräänkuuluttamilla työkykyneuvotteluilla, ainakin osassa työpaikoissa on saatu aikaan positiivisia tuloksia sairauspoissaolojen vähentämiseksi.

Jos vertaa nykypäivän työelämää nostalgiseen 80-lukuun, on selkeästi havaittavissa tarve muutokselle jota elintarviketeollisuuden työpaikkojen viihtyvyys ja työturvallisuus huutavat kiireesti. Yhteiskunnallisen talouskurjimuksen aikoina tulisi työnantajien nähdä työturvallisuus ja työhyvinvointiasiat satsauksena tulevaisuuteen, ei pelkkänä budjettia kurittavina menoerinä. Työssään viihtyvä, osaava ja terve työntekijä on aina parempi vaihtoehto, kun väsyneenä, itsensä turvalaitepuutoksista johtuen loukkaava, usean kuukauden sairauslomalle jäävä ihminen.

Kapulana rattaiden välissä

Olen ollut nyt reilun vuoden sairaslomalla, monella tavoin haasteellisten leikkausten vuoksi, ”saaden” tutustua kotimaiseen sosiaalitukiverkkoon oikein juurta jaksaen. Sairastelu alkoi helmikuussa 2012. Hieman aikaisemmin määräaikaista työsopimustani oli jatkettu vuodella. Mikäli leikkaus olisi ollut tuolloin jo tiedossa, sopimustani tuskin olisi jatkettu.

Maksupolitiikka meni perinteisesti, kuukausi työnantajan piikkiin ja sitten Kelan maksettavaksi. Loppuvuosi vierähti auki jätetyn leikkaushaavan kanssa sairaslomalla ja työsopimuksen loppuminen häämötti tammikuun 24. päivänä kuluvaa vuotta. Kyselin hyvissä ajoin omasta tilanteestani työnantajalta, josko sopimusta voisi jatkaa. Takaisin töihin tekee kovasti mieli ja sairasloman palkkakin menisi Kelan piikkiin. Vastaus oli odotettu: ”Nyt ei ole tarvetta jatkaa sopimustasi, mutta tervetuloa hakemaan takaisin töihin tervehdyttyäsi”. Kolmen vuoden kokemus ja näyttö talon töistä ei vaakakupissa painanut.  Ajatus siitä, että ensimmäistä kertaa elämässään on töiden suhteen tyhjän päällä, kalvoi mieltä rotan lailla. Eikä se, että jouduin muutenkin viettämään suurimman osan ajasta neljän seinän sisällä ainakaan parantanut asiaa.

Jottei tammikuu olisi ollut liian helppo, päättyi Kelan maksama sairaspäiväraha tammikuun loppuun. Kelan kirjeessä oli onneksi ohjeistus; tarkistakaa mahdollisuus ansiosidonnaiseen päivärahaan ja lähettäkää kuntoutustukihakemus Kelaan. Kuitenkin työkkärin ensikertalaiselle oli aika urakka raapia kaikki vaadittavat paperit kasaan. Papereita kertyi reilut parikymmentä, mm. sairaustodistus, jota sitäkin sai odottaa kuukauden päivät useasta puhelinsoitosta huolimatta.

Taloudellinen tilanne se vasta orastavaa masennusta ruokkikin, käteen jäävällä 800 euron kuntoutustuella pitää maksaa 500 euron lainanlyhennys, 200 euron asunnon vastike ja muut kulut. Vuoden sairastelu aiheutti noin 15 000 euron edestä ansiomenetystä ja sairaanhoitokustannuksia.  Onneksi puolisoni on töissä ja pystyy osallistumaan asumiskustannuksiin, yksin tässä olisi jo aika ahdas olo. Suomalaista miestä hävettää tällainen ns. siivellä eläminen, vaikka tilanteelle ei mitään voikaan.

Vuoden alku oli sekavaa aikaa. Ei mitään hajua mistä saisi rahaa ja koska. Laskupino pöydällä vain kasvoi. Kuntoutustukipäätös tuli kuitenkin oletettua nopeammin ja rahat napsahtivat tilille maaliskuun alussa. Tilanne on kuukaudeksi nyt turvattu ja näillä näkymin työnhakuun pääsen keväällä, jos kaikki menee hyvin.

Tarinan vinkkinä ja vihjeenä, pitäkää sairausvakuutuksenne ja liiton jäsenmaksut kunnossa. Omalla kohdallahan kävi niin, että 18-vuotiaana vakuutukseni päättyi ja 20-vuotiaana olisin sitä tarvinnut, kun samasta vaivasta ensimmäisen kerran olin leikeltävänä. Sen jälkeen en ole sairasvakuutusta saanut leikkauskierteen vuoksi. Nyt ikää 24 ja tähtitieteelliset kulut, vaikka julkista terveydenhuoltoa olen koko ajan käyttänyt.

Tällä hetkellä tilanteeni on kohtuullisen selkeä, koska kuntoutustuki pyörii sairasloma-ajan jota ei enää näillä näkymin jatkune onneksi kuin kevääseen. Tämän jälkeen alkaa ansiosidonnainen päiväraha kunnes työpaikka taas löytyy. Nyt päivät kuluvatkin kesätyöhakemuksia toiveikkain mielin rustaillen.

Äiti sai potkut

Olen sahalahtelainen, vähän kuin peruskalustoa. Saarioinen oli ensimmäinen kesätyöpaikkani ja sinne jäin. Koulunkäynti ei kiinnostanut, raha kiinnosti. Sama tarina on varmasti monelle tuttu.

Kun tieto Saarioisten isoista yt-neuvotteluista viime syksynä saavutti tehtaan, ei se ollut kenellekään työntekijälle yllätys. Olimme nähneet, että tuotannossa on hiljaista. Lisäksi yt-uutiset muista elintarviketehtaista olivat kertoneet, että koko alalla oli menossa irtisanomisbuumi, työnantajien kielellä puhuttiin tuotannon tehostamisesta.

Neuvottelujen ollessa käynnissä oli vielä helppo olla töissä, koko asian painoi ajatuksissa taka-alalle. Irtisanottavien vähennysmäärä järkytti kuitenkin kaikkia ja paria viikkoa ennen neuvottelujen päättymistä jännityksen alkoi aistia ilmassa. Sitten alkoi pitkältä tuntunut odotus; kuka vetää lyhimmän tikun?

Tiesin, että minut tullaan irtisanomaan. Sinä päivänä, ennen kun menin töihin, olin käymässä kaverini luona. Minua jännitti ja olin tärinöissäni. Oliko kyse sairaslomien määrästä vai siitä, että aina välillä saatoin sanoa suoraankin asioita työpaikalla ja päästää sammakoita suustani, en tiedä. Olin kuitenkin varma, että irtisanomislappu napsahtaa kohdalleni.

Pomo tuli luokseni heti työpäivän alussa ja arvasin, että se on menoa nyt. Paikalla irtisanomistilanteessa olivat tuotantopäällikkö ja tehtaan johtaja. Minun piti kuunnella koko litania irtisanomisen taloudellisista ja tuotannollisista syistä, vaikka olisin mielelläni vain äkkiä kirjoittanut nimeni lappuun alle ja liuennut paikalta. Tuntui pahalta, valmistautumisesta huolimatta menin shokkiin, itketti, mutta sitkeänä sissinä seisoin koko tilanteen läpi, en halunnut istua. Vihdoin pääsin pois, menin suoraan työterveyshuoltoon ja itkien kotiin.

Jännitys ja stressi purkautuivat. Miljoonia asioita pyöri mielessä, vahvimpana niistä häpeä. Miksi kuitenkin minä? Olin elänyt viimeisen vuoden muutenkin hankalassa tilanteessa ja käynyt läpi avoeron. Vihdoin elämä näytti palaavan mallilleen, kunnes tuli potkut. Viikon murehdin elämän jatkumista, edessä olevia aikoja, pelkäsin taloudellisen tilanteen muuttumista. Sen jälkeen aloin nähdä asiassa muitakin puolia ja palasin takaisin töihin. Lapselleni kertominen irtisanomisesta oli vaikein asia. Mietin pitkään miten asian kerron. Lopulta sanoin, että äidin töissä kävi tilanne, että siellä ei enää tarvita niin paljon ihmisiä ja nyt äidin pitää etsiä jotain muuta. Helpotti.

Oma äitini, nyt eläkkeellä Saarioiselta 40 työvuoden jälkeen, oli yt-neuvotteluista ja irtisanomisista hyvin järkyttynyt. Hänhän oli auttanut minut kesätöihin ja seurannut työuraani läheltä. Vieläkin hän on huolissaan minusta ja 7-vuotiaan tyttäreni tulevaisuudesta sekä toimeentulostani. Nyt ei kuitenkaan tunnu enää pahalta, näin kävi, mitä sitten. Olen kutsunut itseäni yt-potilaaksi. Hetken sitä tuntee itsensä sairaaksi, mutta sitten parantuu, pitää lähteä kohti uusia haasteita. Olen ilmoittanut työnantajalle halukkuudestani päästä Saarioiselle kesätöihin sekä katsonut koulutusmahdollisuuksia valmiiksi ja miettinyt paljon uusia uria. En ole katkera, en tuohtunut. Osa on, minun kohdallani se ei vain toimi.

Aiemmin opiskeluni ovat jääneet lyhyiksi kokeiluiksi. Kouluun lähteminen on pelottanut. Nyt kun asiaa on pohtinut, näen sen vahvana vaihtoehtona. Muutosturvan kautta, liiton rahalla, opiskelu on nyt mahdollista korotetun päivärahan turvin. Vähän se hirvittää, mutta onneksi minulla on paljon tsemppareita, perheen ja ystävien tuella on iso merkitys. Viimeinen työpäiväni on toukokuussa ja saamani potkut opettivat sen, että tulevaisuudessa minä voin tehdä mitä vaan.

Ruokaa ja skandaaleja

Tanskanmaalta kuuluu kummia, hevosenlihan menekki Eurooppaa ravistelevan ”hevoslihaskandaalin” seurauksena on lähtenyt kasvuun. Kaikki julkisuus saattaa siis todella olla hyväksi. Eikä hevosenlihan kuluttamisessa itsessään ole mitään tuomittavaa.

Tarina romanialaisesta hevosenlihasta, joka lukuisten välikäsien kautta päätyy naudanlihaksi naamioituneena ruotsalaisen tuotemerkki Finduksen valmisruokiin, paljastaa kuitenkin sekä kansainvälisen ”agribisneksen” karun todellisuuden, että koko ruokaturvallisuussäätelyn ongelmat.

Sitä saa mitä tilaa, vai jotain muuta? Mitä opimme ruokaskandaaleista?

Findus yhtiönä tuskin on sen kummempi roisto kuin muutkaan, ja yrityksen omavalvonta paljasti tässä tapauksessa asian laidan. Ongelma on kuitenkin toisaalla. Kaupan rakenteiden seurauksena elintarviketuotannosta on tullut osa kapitalismin globaalia tuotantoketjua siinä kuin vaikkapa valmisvaatteista. Keskittynyt vähittäiskauppa omine ostojärjestelmineen painaa tiettyjen tuotteiden hintatasoa jatkuvasti alaspäin. Kauppa ei omista katteistaan tingi missään oloissa. Elintarviketeollisuus on kaupan keskittymisen seuraamusten vanki silloinkin, kun se pyrkii tuottamaan laadukkaita ja pitkälle jalostettuja elintarvikkeita.

Julkisen sektorin hankinnoissa, kouluissa, vanhainkodeissa ja laitoksissa painotetaan samalla tavalla halvempaa hintaa. Tämä tapahtuu yleensä laadun kustannuksella. Pärjätäkseen kilpailussa haetaan alihankkijaa, joka tuottaisi halvemmalla, tai säästetään raaka-aineissa, tuotteiden laadussa ja henkilöstön palkoissa. Alihankintaketjujen, puutteellisen valvonnan ja jäljitettävyyden seurauksena, on pitkässä juoksussa nähtävillä niin harmaan talouden ilmiöiden kuin rikollisuudenkin lisääntymistä.

Kaikki tämä samaan aikaan, kun kuluttajat ympäri Eurooppaa vaativat puhtaampaa, terveellisempää ja ekologisesti kestävämpää ruokaa.

Ruoan jäljitettävyyden parantamisen ja pakkausmerkintöjen selkeyttämisen luulisi olevan kuluttajien ja teollisuuden yhteinen etu. Näin vain ei tunnu olevan. Elintarviketeollisuus on EU tasolla johdonmukaisesti vastustanut tiukempia alkuperämerkintä säädöksiä, yleensä vetoamalla lisääntyviin kustannuksiin. Tämä koskee valitettavasti myös suomalaista teollisuutta.

Nyt olisi ryhtiliikkeen aika. Elintarvikkeiden tuotanto ei voi vaatia jatkuvasti huonompia työoloja, lisääntyvää halpatyötä nälkäpalkalla, puutteellista valvontaa ja hygieniaa tai jatkuvaa vastuun pakoilua. Myös meillä kuluttajilla on vastuumme. Meidän tulee vaatia läpinäkyvää tuotantoketjua pellolta pöytään. Halvin valinta ei aina ole viisas valinta.

Viinamiehen ploki

Tervehdys täältä valtion viinatehtaalta, Koskenkorvalta. Paljon on sattunut viimeisimmän plokikirjoitukseni jälkeen, jota ei kyllä ikinä ole ilmestynyt, tämä on ensimmäinen kerta. Otetaan siis opiksi ja yritetään jatkossa olla vähän reippaampia kirjoitusmiehiä.

Omalla työpaikallani aloitin pääluottamusmiehen hommat vuodenvaihteessa. Varapääluottamusmiehen ja ammattiosaston puheenjohtajan tehtäviä on tullut hoideltua jo toistakymmentä vuotta, joten ihan uutta tämä edunvalvontatyö työmaalla ja esille tulevat asiat eivät ole.

Yhtiömme toimii tällä hetkellä kuudessa maassa ja henkilömäärä on noin 1200. Alko, mihin aikoinaan vuonna 1987 tulin töihin, on kokenut melkoisen muutoksen eikä sille loppua näy. Firman strategia ja kasvunäkymät menevät globaalimpaan suuntaan ja se saattaa tuoda mukanaan myös uhkia työntekijöiden suuntaan. Suomenmaassa kun ei juuri enempää alkoholin kulutusta saada kasvatettua, niin kasvu on haettava muualta. Ekonomit varmasti laskevat, missä viina kannattaa tehdä ja mistä se on edullisempaa kuljettaa, nämä tulokset vaikuttavat myös meihin, tarkkana pitää olla.

Viime aikoina lehdistö on kirjoitellut paljon mm. telakkojen tukemisesta ja valtion omistajuudesta. Asiaan on varmasti monta näkökulmaa ja jokaisella on oikeus olla mitä mieltä tahansa. Totuus on kuitenkin, että kyllä tähän Suomenmaan valtionomistajuuteen tarvitaan enemmän työllisyyttä tukevia toimenpiteitä ja kotimaisten yritysten kasvuedellytysten parantamista. Itse ainakin näen, että oma suomalainen viinatehdas tulee jatkossa olla olemassa, ja jos se edellyttää valtion suunnalta tukitoimia tai vaikka alkoholiveron laskemista, olkoon niin.

Muuan Juhana Vartiainen on myös saanut palstatilaa kohtuu paljon. Vaikka en hänen järjenjuoksustaan mitään tiedä, niin tästä esitetystä palkka-alesta olen varmasti eri mieltä! Hämmästelen suuresti, jos seuraavia työehtosopimuksia tehtäessä ei missään vaiheessa työnantajapuoli puhu nollakorotuksista tai vastaavista alennusmyynneistä. Tämä on myös mahdollisesti edessä elintarvikealalla. En pitäisi myöskään oman työantajani avausta asiasta ollenkaan poissuljettuna. Sen aika näyttää, mutta työmies ja nainen ansaitsevat palkan, jolla voi elää. Meidän alalla ei ole mahdollista alentaa palkkoja, vaan alet ja muut hömpötykset kuuluvat joulukaupan jälkeiseen aikaan.

ps. Niin ja olenhan jo ehtinyt työnantajan kulttuurikoulutukseenkin. Siellä kerrottiin meidän yhtiön uudesta kulttuurista. Meillä on täällä kaikilla kivaa ja tämä on mukava työpaikka, tänne on kiva tulla töihin ja kaikkea ihanaa… Joten hakekaa ihmeessä meille hommiin! Siellä myös kerrottiin, että enää ei saa valittaa esim. työssä olevista epäkohdista, ellei ole parannusehdotusta valmiina.. Mielenkiintoista eikö totta?

pps. Talvipäivät lähestyvät Seinäjoella (9.-10. helmikuuta) ja olen ollut järjestelytoimikunnassa mukana. Meillä alkaa olla kaikki valmiina, tervetuloa Seinäjoelle! Nimeltä mainitsematon sanoi: että tulukaa kattomaan, kun asiat tehdään pohojanmaalla vähä paremmi ku muualla!!!!

Palvelukseen halutaan: MacGyver

Lappeenrannan teknillinen yliopisto lähti lennokkaille linjoille etsiessään palvelukseensa uutta työntekijää. Palvelukseen halutaan henkilö, joka muistuttaa ihmemies MacGyveria. Valittavalta henkilöltä edellytetään muun muassa ylivertaista nokkeluutta sekä asennetta junailla asioita yhdessä. Jos pelkästään nämä kaksi kriteeriä riittäisivät, olisi kenellä tahansa selliläisellä luottamusmiehellä erinomaiset mahdollisuudet tulla valituksi.

Tampereella kokoontui marraskuussa SAK:n ensimmäinen luottamusmieskonferenssi. Paikalle oli saapunut noin 150 eri alojen luottamusmiestä pohdiskelemaan luottamusmiehen roolia ja tulevaisuutta yhä nopeammin muuttuvassa työelämässä. Teemapajoissa käsiteltiin kokemuksia paikallisesta sopimisesta, monikulttuurisuudesta työpaikoilla, edunvalvonnasta kansainvälisissä yrityksissä ja monesta muusta luottamusmiehen arkeen liittyvästä alueesta. Samalla laadittiin myös luottamusmiehen roolikartta. Karttaan kerättiin ominaisuuksia joita luottamusmies toimessaan tarvitsee. Valmis roolikartta on nähtävillä SAK:n sivuilla. Siinä ominaisuuksien pitkässä luettelossa saattaisi olla Ihmemiehelläkin tekemistä!

Miten edes osaan roolikartan mahdottomilta tuntuvista vaatimuksista pystytään vastaamaan? Miksi juuri Matti tai Maija on valittu luottamusmieheksi? Väitän, että suuri osa vaadituista ominaisuuksista on kyseisillä henkilöillä jo luonnostaan. Loppu tulee sitten kokemuksen ja koulutuksen kautta jos on tullakseen. Kyllä Siperia opettaa!

Mistä sitten syntyy motivaatio toimia luottamusmiehenä? Asiaa harrastavien keskuudessa tehdyn kyselyn mukaan se on kuitenkin ”kiittämätön jobi” ja ”saakelin ärsyttävää puuhaa”. Metalliliitossa kyselyyn vastanneista luottamusmiehistä puolet harkitsi tehtävästä luopumista tai oli siitä varma. Pitkään remmissä olleilla prosentti oli vielä suurempi. Se kertonee pestin kuluttavuudesta ja vaativuudesta. Ilahduttavaa oli uusien luottamusmiesten halukkuus jatkaa enemmän kuin yhden kauden. Hyvääkin oli ollut tarjolla metallilaisten luottamusmiesten mukaan. Parhaiksi asioiksi koettiin asioiden vieminen eteenpäin, liiton tuki sekä työtovereiden kannustus. Noille kolmelle seikalle on hyvä rakentaa. Kaikki tietävät miten käy jos tuosta jakkarasta puuttuu yksikin jalka.

Vuoden alusta alkoi valituilla luottamusmiehillä uusi kahden vuoden pesti. Joukkoon saatiin myös uusia henkilöitä sekä päävastuuseen että osastoille. Tuleva kaksivuotisjakso tulee olemaan vaativa. Uutisia irtisanomisista ja lomautuksista tullaan meidänkin alalla valitettavan varmasti näkemään. Oman suolansa tuo myös voimassa olevan työehtosopimuksen päättyminen keväällä 2014. Uusille luottamusmiehille hyvä tapa aloittaa valmistautuminen tuleviin koitoksiin voisi olla osallistuminen helmikuussa pidettävälle starttikurssille ja talven myöhemmille peruskursseille. Peruskurssilta saa mukaansa paksun ja kattavan kansion luettavaa. Oman työpaikkansa MacGyver jää kaipaamaan kurssimateriaalista vain kahta asiaa: linkkuveistä ja ilmastointiteippiä.

Tasa-arvoa tähyämässä

Tasa-arvo jo sanana herättää monenlaisia ajatuksia ja mielikuvia. Tasa-arvoa on olemassa niin monenlaista. Ainahan miehen ja naisen välinen tasa-arvo puhuttaa. On miesten ja naisten työt niin kotona kuin työelämässäkin. Jos tätä asiaa ajattelisi vain näin Suomen näkövinkkelistä ja jättäisi globaalin tasa-arvoajattelun jollekin muulle.

Jokainen hoitakoon tasa-arvoasiat kotonaan niin kuin parhaaksi katsoo. Lähinnä haluaisin herättää keskustelua ja pohdiskelua tasa-arvosta työelämässä. Ja tietysti näin naisen näkökulmasta tähyten.

Miten suomalaisilla työpaikoilla tasa-arvoa toteutetaan? Varmaan aika vaihtelevasti. Suuremmissa yrityksissä tehdään suunnitelmia ja käydään jos jonkinmoista kokousta asian tiimoilta. Mutta toteutuuko se tasa-arvo? Ei, ainakaan minun kokemukseni mukaan.

Jos edetään ruohonjuuritasolta esimiesasemassa oleviin henkilöihin, niin kuinka paljon yrityksien johtotasoilla on naisia? Vähän. Naiset kouluttavat itseään korkeasti ja silti ei työpaikkoja niin vaan johtotasolta heru. Henkilö on hyvin koulutettu ja kokemusta löytyy, silti mies työllistyy ja paremmalla palkalla.

Hyväveli-ajattelu, saunaneuvottelut ja päätöksenteko kuuluvat miehille. Kun työssä ja päätöksenteossa pitää olla ns. ”munaa”, niin se on naiselle kaksinkertainen paha, kun jo toinen hyve luonnostaan puuttuu. Jos sinulla on kilkuttimet jalkojen välissä, pääset paljon pitemmälle. Sinua ja mielipiteitäsi kuunnellaan.

Näin matalapalkka-alalla työskentelevänä naisena palkkaerot ja yleensäkin palkkaus puhuttavat eniten. Työ on raskasta niin fyysisesti kuin henkisestikin. Työtäsi ei arvosteta, vaikka olet asiantuntija ja rautainen ammattilainen omalla sarallasi. Eikö työstä pitäisi saada liksa työn vaativuuden mukaan? Raskas linjatyöskentely kylmässä, siistijän tai vaikka myyjän työ, ei sitten näillä mittareilla varmaan ole vaativaa? Näissä ammateissa suurin osa työntekijöistä on naisia ja vielä pienellä palkalla. Naiset tekevät työtä nurisematta ja nöyränä, ja ovat tyytyväisiä, että on edes jotakin työtä mitä tehdä. Puhisevat vain itsekseen, että kyllä minä jaksan ja näytän teille miehille mistä kana pissii.

Ja näin yritys ottaa ihmisestä kaiken irti mitä saa, ja kun ei nainen enää jaksa ja sairastuu, niin saa mennä. Bussipysäkillä on lisää tulijoita näihin helppoihin hommiin. Joo´o.

Joko tästä kirjoituksesta paistaa läpi kyynisyys ja saamattomuuden tunne? Kuka ja kunpa joku tekisi jotain. Jos ei me naiset itse ja yhdessä tehdä, niin ei kukaan meidän puolestammekaan mitään tee.

Mistä löytyy keinot? Pidetään asioista ääntä erilaisissa tilaisuuksissa, verkostoitukaamme, kirjoittakaamme ja vetäkäämme yhtä köyttä! Ennen kaikkea ollaan toistemme tuki ja turva. Säilytetään luottamus, että vielä naiset nousevat yhteiskunnan portaita ylemmälle tasolle ja myös työmme arvostus ja palkkaus sen mukana nousee kohisten.

Kohti vuotta 2013

Mennyttä syksyä on värittänyt ammattiyhdistysliikkeen näkökulmasta ikävät sävyt. Yt-neuvotteluja on käyty ympäri maata kovaa tahtia, näistä kertovat lohdutonta sanomaa lehtien palstat ja uutiset. Työnantajat eivät ole käyttäneet ns. maltillisimpia keinoja yrittäessään sopeuttaa toimintojaan, kuten lomauttamisia, vaan työpaikoilla irtisanomislapun ovat saaneet useat pitkän työuran tehneet ammattilaiset. Samaan aikaan osa-aikaisuus, määrä-aikaiset työsuhteet ja vuokratyö kuitenkin pitävät pintansa.

Elintarvikealalla syksyn yt-neuvotteluista suurimmat käytiin Saarioisilla ja työnsä menetti toistasataa ihmistä. Työelämän asenteet ovat selkeästi koventuneet. Saa nähdä mihin suuntaan EK vielä liikkeitään reivaa uuden johtajansa Häkämiehen luotsaamana. Kiista koulutusvapaista ei varmasti ole ainoa, mitä joudumme ay-liikkeen silmillä seuraamaan silmä kovana. On kummallista, että kolmikantaisesti raamisopimuksessa sovitut asiat, eivät kuitenkaan työnantajan puolelta enää päde. Lisäksi esitykset sairausajan palkkaan liittyvistä muutoksista ja ns. karenssipäivistä, ovat täysin ristiriidassa siihen, mitä työpaikoilla on viimeiset vuodet tehty. Työnantaja on ollut mukana rakentamassa erilaisia varhaisen välittämisen malleja ja nyt, kuin ohitse kiitävä pikajuna, kaikki valmiit mallit ollaan valmiita heittämään roskiin.  Seuraava sopimuskierros tulee olemaan koko ammattiyhdistysliikkeelle kova paikka. Jo nyt nimittäin voimme lukea lehdistä heittoja, kuinka EK tavoittelee liittokohtaisia sopimuksia, joissa palkankorotustaso olisi nollalinjoilla ja, että mahdolliset korotukset vietäisiin yhä enemmän paikallisesti sovittaviksi eriksi. Tämä kaikki kuulostaa aivan siltä, kuin työnantaja heittäisi tahallaan jääkylmää vettä työntekijöiden niskaan.

Omalla sektorillamme yritysten ilmoitukset liputtaa ulos kotimaassa aiemmin valmistettuja tuotteita on tapana nähtävästi tullut jäädäkseen. Tämä valitettava kehityssuunta tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että emme voi enää luottaa, missä tuote on valmistettu. Kaupan yksityiset merkit valtaavat hyllytilaa samaan aikaan, kun tuottajat, teollisuus ja kauppa yrittävät syyttää toinen toisiaan kannattavuuden ulosmittaamista toistensa kustannuksella. Elintarviketeollisuuden työntekijät jäävät tässä keskustelussa paitsioon, vaikkakin kotimaassa valmistetun ruuan työllistämisvaikutukset olisivat kuinka suuret. Ensi vuonna kotimaisen ruuan työntekijöiden arvostus ja näkyminen on saatava esille vahvemmin niin liiton omassa toiminnassa, kuin myös julkisessa keskustelussa.

Tästä yhteenvetona voisin uskaltaa todeta, että jos SEL tämän vuoden aikana päivitti linjojaan viideksi vuodeksi edustajakokouksessa, täytyy myös ensi vuonna olla tarkkana, koska tällä hetkellä työelämän muutoksia voidaan arvioida vain hyvin lyhyellä aikavälillä. Liiton täytyy pystyä ottamaan tiukka etukeno jo ensi vuoden aikana tuleviin työehtosopimusneuvotteluihin niin, että työntekijöille pystytään seuraavilla palkka- ja työehtoratkaisuilla takaamaan toimeentulo ja työympäristö, joiden avulla työntekokin maistuu hyvältä.

Vaikka kotimaisen sikatilallisten ahdinkoa olemme saaneet seurata syksyn ajan mediasta, uskallan kuitenkin tähän loppuun todeta, Hyvää ja kotimaiselta kinkulta maistuvaa Joulua kaikille ja Onnekasta toiminnan Vuotta 2013!

 

Mauno Lemettinen

SEL:n liittovaltuuston 2. varapuheenjohtaja
pääluottamusmies, Atria Nurmo

TES, talous ja jäsenhankinta

Suomen Elintarviketyöläisten liiton valtuusto kokoontui marraskuun lopussa hyväksymään liiton toiminta- ja taloussuunnitelmaa vuodelle 2013. Suunnitelmissa korostuvat ensi vuoden osalta otsikon mukaiset kolme asiaa.

Ammattiliiton tärkein tehtävä on neuvotella työehtosopimus. Elintarvikealan työntekijöiden työehtosopimukset päättyvät vuonna 2014. Ensi vuonna tarvitseekin siis valmistautua uusien sopimuksien tekoon. Työehtosopimusten teko vaatii pidemmälle asetettuja tavoitteita ja selkeitä päämääriä. SEL on perinteisesti kerännyt tes-tavoitteet kentältä. Näin tulee toimia tulevaisuudessakin.  Tärkeimpien tavoitteiden läpi saamiseksi on kuitenkin syytä tavoitteet laittaa tärkeysjärjestykseen.

Liitonkin toiminnassa pätee se, että tulojen ja menojen täytyy kohdata. Elintarvikealan työpaikkojen vähennyttyä Suomessa on tällä ollut negatiivinen vaikutus liiton jäsenmaksutuottoihin. Tämän lisäksi ensi vuodeksi jouduttiin työttömyyskassan osuutta jäsenmaksusta kasvattamaan. Näistä syistä johtuen menee liiton talous ensi vuonna niin sanotusti pakkasen puolelle. Konkurssi ei tietysti uhkaa mutta karsintaa ja kohdentamista joudutaan tulevaisuudessa tekemään.

Liiton hallitus oli aikaisemmin hyväksynyt aikataulun jonka mukaan suunnitelma liiton talouden tasapainottamiseksi tehdään. Tärkeää suunnitelman tekemisessä on, että mietitään tarkkaan mitä ovat ne tärkeimmät toiminnot joita ylläpidetään ja mitkä vähemmän tärkeitä eli niitä joista voidaan luopua.

Viime vuosina elintarvikealalle on syntynyt uusia työpaikkoja lähinnä pieniin yrityksiin. Näissä yrityksissä harvoin on luottamusmiestä tai muutakaan ammattiosaston edustusta. Tästä syystä ei riittävän moni tällaisessa yrityksessä työskentelevä liitykään liiton jäseneksi. Tästä seuraa suoraan se, ettei ole mitään takeita siitä, että näissä yrityksissä noudatettaisiin työehtosopimusten minimejä.

Jäsenten hankkiminen näistä yrityksistä edellyttää uusien keinojen käyttämistä liiton omassa jäsenhankintatyössä. Isossa roolissa ovat myös paikalliset ammattiosastojen edustajat, joilta tarvitaan siviilirohkeutta käydä puhumassa asioista suoraan ihmisille.

 

Lauri Niskanen

SEL:n liittohallituksen jäsen
pääluottamusmies, Saarioinen Valkeakoski

 

Palatkaa ruotuun, työnantajat!

Kirjoituksen otsikko on SAK:n viime viikolla pidetyn valtuuston päätöslauselman otsikko. Valtuusto kokoontui Kiljavan opistolla ja parin päivän aikana kuulimme monta hyvää puhetta ja ajankohtaisia asioista eri liittojen valtuutetuilta. Esimerkiksi SEL:n edustajista kokouksessa, Tiina Heinonen ja Anne Korkeamäki, pitivät hyviä puheita mm. kotimaisen ruuan arvostuksesta ja esittivät huolensa sairauslomapäivien karenssiehdotuksista.

Yleistunnelma kokouksessa oli hyvin aktiivinen ja välillä jopa sähköinen. Selvästi oli huomattavissa, että ihmisten mieltä painoivat nimenomaan raamisopimuksessakin sovitut luottamus-ja koulutuspäivät ja työnantajien irtautuminen sovituista asioista. Kokous oli yksimielinen siitä asiasta, että kiista koulutuspäivistä täytyy saada ratkaistua, ennen kuin luottamusta työmarkkinoille voidaan lähteä rakentamaan uudelleen.

Olen iloinen, että saan olla mukana edustamassa selliläisiä SAK:n valtuustossa. Meneillään oleva kausi on minulle valtuustotyöskentelyssä toinen ja koen, että valtuustossa käsiteltävät asiat ovat jokaiselle meille selliläisellekin tärkeitä varsinkin, kun ammattiyhdistysliikettä tarvitaan nyt erityisen vahvasti huolehtimaan työntekijöiden oikeuksista.

Valitettavasti työelämässä on tällä hetkellä vallalla buumi, jossa lisääntyvät irtisanomiset ja lomautukset ovat yhä useamman työntekijän arkipäivää. Tänä syksynä elintarvikealallakin olemme saaneet seurata raskaita yt-neuvotteluja, esimerkiksi Saarioisen osalta. Kehittynyt tilanne laittaa helposti miettimään, mihin tämän maailma on menossa. Yhä useampi nuori on työttömänä ja ylipäätään työnhakijoiden määrä on noussut jo yli 250 000. Nyt tarvitaan kipeästi toimia, että tästä suosta päästään ylös!

SAK:n valtuuston kokouksessa todettiin, että työllisyysasteen nostamisen tulee tapahtua kestävällä tavalla, ei kikkakonstein tai esimerkiksi palkkoja alentamalla. Koulutukseen panostaminen ja uusien innovaatioiden tukeminen sen sijaan luovat uusia työpaikkoja. Lisäksi tämän hetken Euroopassakin vallalla olevat mittavat säästötoimet ovat kuin ammattiyhdistysaktiivin pahimmista painajaisista. Säästötoimet kun helposti tarkoittavat myös työehtojen ja palkkojen polkemista. Tätä ei saa tapahtua Suomessa, meidän työmarkkinoillamme.

Seuraavan kerran SAK:n valtuusto kokoontuu jälleen keväällä. Jos teille tulee mieleen asioita, joita haluatte meidän selliläisten vievän valtuustoon eteenpäin, olkaa yhteydessä.

 

Hannele Vuorio
juomavalmistetyöntekijä, Hartwall Lahti

Onko Suomen tie Saksan tie?

Osallistuin lokakuussa seminaariin, jossa kerrottiin niin kutsusta Saksan-mallista, suuresta työllisyysihmeestä, jolla tarkoitetaan tilannetta, jossa Saksassa kokonaistuotannon kasvu verrattuna muuhun Eurooppaan on vuodesta 2006 lähtien ollut parempaa. Maan työttömyysluvut ovat puolittuneet, inflaatio on alhainen sekä valtion vaihtotase ylijäämäinen. Toki tämänkaltaisesta ihmeestä herää kysymys, kuinka tämä on mahdollista ja mikä on ollut hinta tällaiselle työllisyys- ja talouskehitykselle? Asiaan saatiin selvyys seminaarissa hyvinkin pian. Ilmeni, että tämän niin kutsutun ihmeen takana, maksajina, ovatkin olleet erilaiset epätyypillistä työaikaa tekevät työntekijät, joista naiset ovat vielä olleet huomattavan merkittävässä roolissa.

Tilanne on Saksassa riistäytynyt käsistä. Työehtosopimusten kattavuus heikkenee jatkuvasti ja matalapalkkatyö lisääntyy maassa, jossa ei edes tunneta minipalkkasääntelyä. Kokoaikaisten työntekijöiden määrä on pudonnut kymmenessä vuodessa 64,5 prosentista 58,3 prosenttiin. Samaan aikaan osa-aikatyö on lisääntynyt samassa suhteessa.  Lisäksi työväestöstä, jota Saksassa on 1,7 miljoonaa, neljä prosenttia tienaa alle viiden euron tuntipalkkaa. Näitä madonlukuja kuunnellessa, alkaa vähemmästäkin hiipiä epämiellyttävät olo puseroon, onko tämä Suomenkin tulevaisuus?

Olen päässyt työssäni seuraamaan suomalaisen työelämän kehitystä, joka on mielestäni alkanut näyttää hyvinkin samankaltaiselta kuin Saksassa. Meillä Suomessa selkeästi epätyypillistä työaikaa tekevien työntekijöiden määrä on lisääntynyt koko 2000-luvun, eikä tälle kehitykselle ole näkyvissä loppua. Tämän lisäksi meillä on määräaikaisia ja osa-aikaisia työsopimuksia, joille löytyy työsopimuslain ja työehtosopimusten antamat perusteet niitä solmittaessa. Tämän lisäksi meiltä löytyy myös sellaisia määräaikaisia sopimuksia, joilla ei näitä perusteita ole.

Viimeaikoina Suomen työmarkkinoilla on yleistynyt käytäntö niin kutsutuista ”nollasopimuksista”, jotka tarjoavat työntekijälle 0-40 viikkotuntia työtä tarvittaessa töihin kutsuttaessa.  Näille sopimuksille kaikenlainen turva lain tai työehtosopimusten kautta on äärimmäisen heikkoa. Tämän tilanteen ovat huomanneet myös työnantajat, jotka yhä useammin haluavat näitä sopimuksia käyttää.  Tämänkaltainen sopimuskulttuuri levitessään tulee johtamaan tilanteeseen, jossa yhä useammin Suomessakin työskentelee joukko työläisiä vähimmäistyöehdoin tai jopa niiden alle. Tämä joukko tulee koostumaan niin nuorista kuin vanhemmistakin työntekijöistä, usein myös ulkomaalaistaustaisesta joukosta, joiden on vain sinniteltävä, otettava lähes pakosta vastaan millaista työtä tahansa ja lähes millä työehdoin tahansa, vain pitääkseen itsensä hengissä.

Suomessa niin järjestäytyneen kuin järjestäytymättömänkin työnantajan on noudatettava yleissitovia työehtosopimuksia, joissa määritellään työehdot. Kuitenkaan työmarkkinoilla ei tällä hetkellä vallitse tasapuolinen tila osa-aikatyön työehdoista sovittaessa.  Usein työntekijä joutuu ottamaan tarjotun työn vastaan työnantajan sanelemilla ehdoilla, uskaltamatta vaatia omia oikeuksiaan, taustalla pelko, että tarjottu työ menee sivusuun.

Mielestäni tämänkaltainen kehitys, niin kutsuttu työsopimusshoppailu, pitää saada rajoitettua joko suoraan lainsäädännöllä tai sitten työehtosopimuksilla. Osa-aikaisten työntekijöiden käyttämistä tulisi rajata ruuhka- tai sesonkihuippuihin. Ja jos tarvetta osa-aikaiseen työvoimaan ilmenee yrityksessä jatkossakin, tulisi asiaa tarkastella kokonaistyövoimatarpeen kautta.  Huomioitavaa on kuitenkin myös, että tarkoitus ei ole rajoittaa osa-aikatyötä sellaisissa tilanteissa, jossa on molemminpuolinen tarve ja halu tehdä osa-aikatyötä.

Yksi vaihtoehto asian ratkaisemiseen olisi, että yrityksissä määriteltäisiin prosenttiosuus osa-aikatyön suhteesta kokoaikatyöhön. Osa-aikatyötä määrittävä prosentti olisi hyväksyttävä molemminpuolisesti, jolloin työntekijätkin pääsisivät sanomaan asiaan mielipiteensä. Jos yrityksissä päästäisiin yhteisymmärrykseen osa-aikatyön käytöstä, tulisi sopimuksissa olla sovittuna myös osa-aikatyön kehityksen seuraamisesta. Näin ollen, jos osa-aikatyö-sopimuksia olisi liikaa, mitä aiemmin on sovittu, olisi niitä muutettava kokoaikaisiksi. Yleissitovilla työehtosopimuksilla sovittaisiin määräyksen pakottavuus.

Meidän on pystyttävä reagoimaan ajoissa suomalaisten työmarkkinoiden ja sopimuskulttuurin rappiotilaan. Emme saa hyväksyä työmarkkinapuskureita, sopimuksia, joissa talouskasvun maksumiehiksi joutuvat työntekijät. Saksan tie ei saa olla meidän tiemme.

Ari Huuki

palkkasihteeri, SEL