Vieraskynät-arkisto

Kauhistuin Hesarin kertomusta työntekijöiden työajan käytön tarkkailusta minuuttiaikataulutuksella.

Haloo. Ammattiliitot ja työsuojeluvaltuutetut herätkää unestanne!

Työnantajien harjoittama tiukka kontrolli työajan käytöstä alkaa muistuttaa orjatyövoiman käyttöönottoa joillakin ammattialoilla. Piittaamattomuus työntekijän hyvinvoinnista tai ihmisarvosta on havaittavissa oleva ilmiö. Tehokkuuden parantaminen muka työntekijän itsensä parhaaksi on usein vain keino lisätä työnmäärää ja saada yritykselle taloudellista hyötyä.

Pöyristyttävänä pidän ISS:n tapaa varustaa siivojansa askelmittareilla ja erityisillä vöillä, joihin voi kiinnittää siivousvälineitä kärryn käyttämisen sijaan. Ovatko työntekijän kaulaan tai jalkaan kiinnitettävät askelmittarit todella oikea tapa mitata työtehoa? Kieltäytyminen luultavasti maksaa työpaikan. Kellokortin käytön vielä ymmärtää mutta liian pitkälle viedyn korttien ja raporttien täyttöä ei mitenkään. Tuskinpa johdon täytyy tehdä tiliä joka askeleesta.

Palvelualojen ammattiliitto pitää työajan tarkkaa seurantaa tavallisena ilmiönä. Pitääkö kaikkeen siis suostua. Työajat ovat mitä sattuu ja työntekijä joustaa loputtömiin saadakseen pitää työpaikkansa. Näinhän tähän ihmiset totutetaan. Peli alkaa vain mennä vaaralliseksi työntekijöiden terveydellä leikkimiseksi. Saadaan aikaan työuupumus ja ennenaikainen sairaseläkkeelle siirtyminen masennuksen ja mielenterveysongelmien takia. Ruoka, – kahvi, – ja vessatauot ovat minimissä ja jatkuvan kontrollin alla. Työpäivä on kellotettu minuutin tarkkuudella. Eihän työviihtyvyydestä voi tällaisesssa ilmapiirissä puhua enää mitään. Kun huonot käytännöt saadaan vakiinnutettua niitä yritetään herkästi siirtää myös muille aloille.

Tähän ongelmaan pitää nyt SAK:n ja muiden työntekijäjärjestöjen ajoissa puuttua.

Vain hyvinvoiva ja motivoitunut työntekijä jaksaa eläkkeelle asti.

Tarja Eklund

leipomotyöntekijä Vaasan oy, Vantaa

SEL:n  liittovaltuuston jäsen

SEL:n hallitus ja valtuusto kokoontuivat viime viikon lopulla Siikarantaan päättämään liiton asioista. Muutama päivä piti itseni puhallella ja päätöksiä sulatella, ennen kuin päätin aloittaa asiasta avautumisen.

Meillä on hallinnon kokouksissa tämän kevään aikana ollut jo useaan otteeseen huomattavissa ns. pelin kovenemista, (lue mm. Lemettisen kirjoitus yhtenäinen SEL rakoilee) onko syynä lähestyvät liittovaalit vuonna 2012, mene ja tiedä, mutta jotakin tässä nyt on..

Itse luottamusmiehenä ja ay-aktiivina toimiessa sitä toivoisi, että lähtökohtana liiton edunvalvonnasta ja toiminnasta päätettäessä, olisi aina se yksittäisen jäsenen tilanne, että katsottaisiin niitä asioita jäsenen kannalta, mikä olisi parhain tapa asiat hoitaa. (Tätä muuten meidän ryhmä jäsenet yrittivät hallinnon kokouksissa tuoda esille useaan otteeseen)

Viime viikolla kokouksissa tehtiin sellaisia päätöksiä, mitä minun luottamusmiehenä, sellin jäsenenä ja hallinnon jäsenenä on vaikea niellä. Kyseisissä päätöksissä oli kyse liiton toimintaohjeiden päivittämisestä koskien liiton konserniyhteistyötä sekä alueellista toimintaa. Minun mielestäni papereissa ja uusissa ohjeistuksissa oli selkeä ryhmäpoliittinen viesti, älkää puuttuko, me (enemmistöryhmä) hoidamme. Vaikka liiton enemmistöryhmän mukaan näillä papereilla ei ole mitään tekemistä ryhmäpolitiikan kanssa tai edes vaikutusta asioiden käytännön hoitamiseen, ainakaan niin, että ne vaikeuttaisivat asioiden hoitoa.

Minun mielestäni tehdyillä päätöksillä pyritään entisestään viemään sopimus- ja neuvottelutoimintaan liittyviä asioita pois liiton keskeiseltä toimijalta: sopimusosastolta näissä asioissa. Onhan se kumma, jos sopimusosaston ihmiset eivät enää vastaa erimielisyysmuistioista, eivät pääse osallistumaan konserniyhteistyöhön, eivätkä välttämättä edes enää saa niistä tietoa?

Jos meillä on ennen tätä ollut sopimusosasto, joka on linjannut ja tehnyt päätöksiä, on meillä nyt uudessa tilanteessa seitsemän eri linjaa näissä asioissa. Nimittäin jokaisessa aluetoimistossa yksi ihminen, joka linjaa ja päättää ja tulkitsee. Kukaan ei missään vaiheessa päätöksenteko vaiheessa kyseenalaistanut alueella toimivien liiton henkilökuntaan kuuluvien ihmisten pätevyyttä, koska sitä varmasti löytyy mutta ongelma tässä on nyt se, että miten tässä käy jäsenelle, mistä hän saa sen viimeisen sanan, jos ei enää sopimusosastolta?

Ei varmasti ole myöskään jäsenten näkökulmasta järkevää laittaa liiton muutenkin vähenemässä olevia rahallisia resursseja siihen, että aina mennään oikeuteen asti asiat selvittämään? Koska siihenhän tämä päätös johtaa, meiltä puuttuu kohta sopimustoiminnasta linja kokonaan ja sitten niitä erimielisyyksiä joudutaan oikeusasteissa ratkomaan, etsimään tulkinta sitä kautta. Ihan vain siitä syystä, että enemmistöryhmä päätti nyt liittovaalien lähetessä sulkea kaikki ovet ja ikkunat jäsenten suuntaan vähemmistöryhmää edustavilta työntekijöiltä.

Ja tästä asiasta minä olen pettynyt. Kaikista tärkeintä yksittäisen jäsenen kannalta on se, että liiton edunvalvonta toimii, ja osaaminen niiden asioiden hoitoon ei todellakaan ole kiinni poliittisesti tunnustetusta väristä.

Edunvalvonnan yhtenä suurena työkaluna ovat työehtosopimukset ja nyt alkaa näyttää pahasti siltä, että tässä tilanteessa ei enää tiedetä kuka tätä autoa ajaa vai ajetaanko kaikki mutta eri suuntiin?

Yhtenäisen liiton vahvuus on se, että tehtyjen päätöksien takana seistään yhdessä. Niitä mietitään yhdessä, valmistellaan yhdessä ja lopulta hyväksytään yhdessä. Tässä tilanteessa hypättiin suoraan hyväksymiseen, ilman kunnollista valmistelua tai edes mahdollisuutta asiaa pohtia sen syvemmin. Tällä hetkellä meidän liitossa päätöksiä tekee enemmistöryhmä ja 44 prosenttia jäsenistöstä jää huutelemaan autiometsään. 36 000 jäsenestä tuo 44 prosenttia on kuitenkin lähes 16 000 jäsentä, missä on heidän äänensä vaikutus liiton päätöksenteossa tällä hetkellä?

Simo Pynnönen

pääluottamusmies Vaasan Oy Jyväskylä

SEL:n liittovaltuuston 2. varapuheenjohtaja

simo.pynnonen(at-merkki)vaasan.com

p. 050 523 7767

Hallitusneuvotteluiden kiistakysymys Portugalin tukipaketista kätkee taakseen ay-liikkeen kannalta todella vakavan huolenaiheen. Maailmantalouden heilahteluja ollaan nyt myös EU:ssa yhä tiheämmin käyttämässä poliittisten päämäärien ajamiseen. Talouden epävakaus viimeisen vuoden aikana on pakottanut useat pahoin velkaantuneet maat maksamaan kansainvälisillä rahoitusmarkkinoilla todella korkeita korkoja. Tästä maksetaan nyt kovaa hintaa valtiontalouden syöksykierteenä. Irlanti, Portugali, Kreikka ovat jo kriisissä. Euroalueen vakautta uhkaavaa kehitystä käytetään nyt häikäilemättä hyväksi, eikä pelkästään näissä maissa, palkkojen alentamiseksi ja työelämän lainsäädännön rapauttamiseksi. EU:n komissio. Euroopan keskuspankki ja kansainvälinen valuuttarahasto ovat yhdessä vaatineet Irlantia, Kreikkaa ja Romaniaa laskemaan minimipalkkojaan ja heikentämään kansallisia neuvottelujärjestelmiään.

Tämä tapahtuu tietysti näennäisesti tuottavuuden ja kilpailukyvyn parantamisen nimissä.Osin on kyse aivan muusta. Pyrkimyksenä on toteuttaa syvällinen talouspolitiikan muutos, joka puuttuu myös työmarkkinapolitiikkaan tavalla, joka on vastoin EU:ssa sovittuja periaatteita. Näihin kun kuuluu, että palkoista sovitaan jäsenmaissa. Jäsenmaita ollaan myös valmiita sakottamalla rankaisemaan liian löysästä palkkakehityksestä. Saksan ja Ranskan hallitusten ajama uusi talouskuri pakottaa jäsenmaat kilpailukyky ja tuottavuusvertailuun, josta uhkaa käytännössä tulla kriisimaissa palkanlaskuautomaatti.

Kyse syyttömien eli köyhien rankaisemisesta johtuu siitä, että rahoitusmarkkinoilta on puuttunut riittävää valvontaa. Mistään ”tuhlaripoikien kuriin laittamisesta” tässä ei ensi sijassa nyt ole kyse. Tuhlarit, eli rahoitusmarkkinat voisivat jatkaa niin kuin ennekin. Irlannin ja Portugalin velkaantuminen ei tietenkään missään vaiheessa olekaan johtunut liian korkeista palkoista vaan rahoitusvetoisesta velkaantumisesta. Rankaisutoimet uhkaisivat myös levitä tällä tavoin maasta toiseen, eikä loppua olisi näköpiirissä.

Tämänkaltaiset sanktioajatukset EU tasolla uhkaavat suoraan myös meidän kansallista neuvottelujärjestelmäämme. Koko Eurooppa projektin uskottavuus onkin nyt koetuksella. Poliittiset päätökset on sellaisena nähtävä, ja syy ja seuraussuhteet tunnustettava. Tämä taistelu voidaan voittaa vain Euroopan kansalaisten yhteisillä ponnistuksilla. Katsomoon siirtyminen ei tässä ole vaihtoehto.

Henri Lindholm

liittosihteeri, SEL ry

Helsinkiin oli koolle kutsuttu maanantaiksi liittovaltuusto käsittelemään valtakunnansovittelijalta saatua esitystä palkankorotuksen määrästä huhtikuun alusta alkaen. Liittohallituksen edustajana seurasin sivusta mielenkiinnolla kokousta, joka muuttui lähes hetkessä farssiksi ja poliittisen ryhmätoiminnan pelikentäksi.
Täytyy muistaa, että viimekeväisissä työehtosopimusneuvotteluissa ja käydyissä keskusteluissa liittovaltuustossa ei palkkaratkaisun osuudesta puhuttu oikeastaan mitään. Valtuusto keskittyi lähinnä työaikakysymyksiin liha-alan sekä leipomoalan osalta. Palkankorotuksista tai niiden määräytymisestä ei käytetty yhtään ainutta puheenvuoroa, jossa asiaan olisi haluttu vahvasti jotain muutosta. Lähes perinteiseen tapaan sovintoesityksen mukana tuli seuraavien vuosien yleiskorotuksista sovittua niin, että ne määräytyvät verrokkiliittojen tekemien sopimusten keskiarvosta. Näin SEL on toiminut ennenkin, sitä onko se ollut hyvä vai huono asia, en tässä kirjoituksessa lähde nyt arvioimaan.

Tänä keväänä työnantajan kanssa riitaa aiheutti se, otetaanko vertailuun mukaan nk. paikallisten sopimusten tuomia eriä, ei otettu ja siitä syystä asia meni välityslautakuntaan ja valtakunnansovittelijan esitys tämän vuoden yleiskorotukseksi oli 1,24 prosenttia.

Kyseenalaista vastuunkantoa..
Valtuuston kokouksessa oli alusta alkaen huomattavissa kireää tunnelmaa valtuuston puheenjohtajana toimivan Pauli Paavolan sekä liittopuheenjohtaja Kuntosen välillä. Aistittavissa oli suurta pettymystä Paavolan osalta palkkaratkaisuun ja koko työehtosopimukseen. On ikävää seurata sivusta tilannetta, jossa liittopuheenjohtaja ei saa tukea valtuuston puheenjohtajana toimivalta luottamushenkilöltä, vaikka liittovaltuusto on työehtosopimuksen lopullisesti hyväksynyt. Yhteen hiileen puhaltaminen ja jäsenten äänen kuuleminen on tainnut nyt jäädä taka-alalle liitossa tällä hetkellä valtaa pitävän enemmistöryhmän toiminnassa ja keskinäisessä valtataistelussa. Siltä se ainakin minusta näytti.

Liittovaltuustossa puheenvuoroja käytettiin säästeliäästi kunnes liittovaltuuston puheenjohtaja luki kirjeen, jossa enemmistöryhmän meijerialan edustaja tes-neuvottelukunnasta kertoi olevansa pettynyt viime kevään tes-toimintaan ja kantaakseen huonosta tilanteesta vastuuta, hän ilmoitti eroavansa neuvottelukunnan jäsenen tehtävästä. Tätä ilmoitusta ihmettelen edelleen suuresti. Eikö vastuunkantoa nimeen omaan olisi se, että ei lähdetä ikävässä paikassa luikkimaan pakoon? Toimittiin siis aivan toisin miten esimerkiksi liittovaltuuston edustaja Tarja Eklund kehotti tekemään, eli nyt voimassa olevan sopimuksen kanssa pitää pystyä elämään ja pyrkiä etsimään ratkaisuja siihen, miten esimerkiksi ensi keväänä yleiskorotusten osalta myös paikalliset erät saataisiin otettua huomioon selliläisten sopimuksiin.

ja puheenjohtajan syrjäyttämistä
Eroilmoituksesta virinnyt keskustelu johti lopulta siihen, että muutama Etelä-Suomen enemmistöryhmän edustaja vaati liittopuheenjohtajan syrjäyttämistä, tehtävistä sivuun laittamista siksi aikaa, kunnes tämä työehtosopimus ja palkkaratkaisu asia saadaan käsiteltyä. Naurettavaa touhua näin pohjanmaalaisin silmin katsottuna. Hetkessä huomataankin, että liittovaltuuston kokous käsittelee enemmistöryhmän sisäisiä kähinöitä ja tyytymättömyyttä liittopuheenjohtajaan tilanteessa, jossa päinvastoin täytyisi löytää yhtenäisyys ja vahvuus, joilla SEL ammattiliittona pystyy vastaamaan jäsenten kannalta parhain päin yhä kovenevaa työelämää vastaan.

Eikö tärkeintä olisi pitää SEL yhtenäisenä, itsenäisenä ja voimakkaana liittona, joka ajaa oikeasti jäsenten turvaa työelämässä eteenpäin, ja kehittää työehtosopimustoimintaa vastaamaan tätä päivää, kuin käyttää aikaa poliittisten valtapelien pelaamiseen liittovaltuuston kokouksessa? Varsinkin, kun vain muutama kuukausi sitten enemmistöryhmä ilmoitti Elintakeessa asettaneensa Kuntosen puheenjohtajaehdokkaaksi vuoden 2012 vaaleissa, missä se yhtenäisyys ja jäsenten asioiden ajaminen nyt oli? Pitkien ryhmäkokousten jälkeen esitys puheenjohtajan syrjään laittamisesta vedettiin valtuustossa takaisin, mutta aikamoista pelaamista sanon minä, ja kenen kustannuksella? No jäsenten tietenkin.

Mauno Lemettinen

pääluottamusmies, Atria Nurmo

SEL:n liittohallituksen jäsen

Kuluttaja ratkaisee viime kädessä sen, millaista ruokaa Suomessa tuotetaan. Siksi kaikki ruokapolitiikka on kuluttajalähtöistä. Ostopäätökset kaupassa vaikuttavat ympäristöön, oman alueen elinvoimaisuuteen ja työllisyyteen, kotimaiseen ruokakulttuuriin ja eläinten hyvinvointiin. Nämä seikat on hyvä pitää mielessä ruokakaupassa, eikä tehdä ostopäätöksiä pelkästään edullisimman hinnan perusteella.

Suomessa kuluttajat ovat tunnetusti valmiita maksamaan luomu-tuotteista ja lähiruoasta. Silti jossain kulkee kipuraja näidenkin tuotteiden hinnassa. Meidän on ruokapolitiikalla huolehdittava, etteivät nämä kipurajat ylity. Samalla suomalaisen ruoan markkinointiin tulee panostaa. On tuotava esiin, että se on paitsi laadukas, puhdas, turvallinen, eettisesti ja ekologisesti tuotettu sekä ravitseva valinta.

Ruoantuotannon tulonjako on järjestettävä niin, että kaupassa meillä on myös mahdollista tehdä vastuullisia päätöksiä. On huomattava, että erittäin keskittynyt kauppasektori hankaloittaa luomu- ja lähiruoan mahdollisuuksia päästä kauppoihin. Niitä eivät pienet tuote-erät kiinnosta. Siksi pientuottajien on vaikea saada tuotteitaan paikallisten kauppojen hyllyille. Toinen ongelma kaupan liiallisesta keskittymisestä on, että elintarvikeketjun tulonjako muodostuu hyvin epätasaiseksi yhden osapuolen suorastaan määräävän aseman myötä. Tästä kärsivät niin tuottajat kuin kuluttajatkin.

Pienten tuottajien yhteistoiminnan lisääminen on avainasemassa kun puhutaan lähiruoasta. Erilaisten yhteistoimintahankkeiden avulla pienet paikalliset toimijat pystyvät paremmin myös osallistumaan julkisten hankintojen tarjouskilpailuihin. Yhteiskunnan on lähdettävä vahvasti mukaan yhteistoimintahankkeiden käynnistämiseen sekä toimivien käytäntöjen luomiseen ja levittämiseen.

Tuottajien asemaa heikentävät entisestään koko ajan kasvavat tuotantokustannukset ja mm. energian korkea hinta. Vastapainoksi tulopuolella heiltä jää saamatta osansa ruoan hintojen noususta, kun tuottajahinnat päinvastoin laskevat. Tämä on aivan mahdoton yhtälö.

Lähitulevaisuudessa tehdään maatalouspolitiikan kannalta keskeisiä valintoja. Meidän on päätettävä panostammeko perinteiseen viljelyyn vai luomuviljelyyn, valitsemmeko geenimuuntelusta vapaan tuotannon vai lähdemmekö vapauttamaan gmo-viljelyä. Näiden päätösten merkitykset ovat kauaskantoisia ja niiden myötä viitoitetaan koko suomalaisen maataloustuotannon tulevaisuus. Pohdinta näiden kysymysten kohdalla tulee olla hyvin laaja-alaista. Huomioon tulee ottaa suuren kokonaisuuden ohella yksityiskohdat tuottajien asemasta huoltovarmuuskysymyksiin.

Minusta on keskeistä, ettemme valitse suomalaisen ruokapolitiikan tulevaisuudeksi Yhdysvalloista tuttua linjaa. Siellähän kuluttajan on oltava esimerkiksi lihan suhteen erittäin tarkka, mistä ostaa ja mitä ostaa.

Geenimuunnellut ja antibiooteilla tai hormoneilla kyllästetyt tuotteet ovat siellä yleisiä, eikä kuluttajalla välttämättä ole tietoa siitä, mitä hän ostaa. Tämä ei voi olla suomalaisen ruoantuotannon tulevaisuus.

Katja Taimela

kansanedustaja (sd.)

(kirjoitus on julkaistu helmikuussa Perniön seudun lehdessä)

 Saamme jatkuvasti lukea lehdistä ja erilaisista työelämään liittyvistä julkaisuista uusimmista ja aina vain hienommista mittareista ja barometreistä, joilla punnitaan työntekijöiden hyvin- tai pahoinvointia.

Näistä mittareista ja tutkimuksista saa kyllä hyvää osviittaa koko Suomea kattavasta tilanteesta, mutta haluaisin kuitenkin heittää muutaman ajatuksen näin yksittäiseltä työpaikkatasolta.

Oletteko ikinä, oikein vakavasti pohtineet, miten teillä tai meillä työpaikoilla menee?

Viimekeväiset toimet vaikuttivat koko loppuvuoden työpaikoilla oleviin olosuhteisiin. Nyt olisi jo aika lopettaa keskinäinen syyttely ja jokaisen keskittyä parantamaan oman työpaikkansa olosuhteita ja ilmapiiriä. Eiköhän meidän kaikkien, niin työnantajien kuin työntekijöidenkin, tulisi panostaa voimavaransa yhteiseen hyvään.

Meillä työnantaja lyö kerran kuukaudessa vihkosen työntekijöiden luettavaksi taukohuoneiden pöydille siitä miten meillä menee? Saahan siitä osviittaa miten sairauspoissaolot, hävikit, tuotantotavoitteet jne. ovat edellisenä kuukautena toteutuneet, mutta…

Sieltä ei löydy todellista vastausta siitä, miten ison konsernin eri työpaikoilla todella menee. Asioita käsitellään ns. isommalla tasolla. Yksittäinen työpaikka jää ulkopuoliseksi. Kyllähän työntekijän on hyvä tietää missä mennään, mutta se mikä työntekijää todella kiinnostaa, on se oma työpaikka.

 Meille järjestetään tilaisuuksia, joissa työntekijöille kerrotaan omankin työpaikan asioista, mutta…Se henkilökohtainen tazi tuntuisi puuttuvan.

Onko se ainainen kiire… Uudet investoinnit, jotka aiheuttavat muutoksia, epävarmuutta ja turhaa spekulointia? Puhutaan yhteistyöstä ja työpaikkojen välisestä tasa-arvosta. Miten se meillä toteutuu? Vaihtelevasti, valitettavasti. Syytä on varmasti niin sysissä kuin sepissä. Siellä toisessa työpaikassa on varmasti paremmin kuin meillä.

 Perustetaan erilaisia työryhmiä, joissa tehdään ns. hyviä päätöksiä työntekijöiden hyvinvointia ajatellen. Toteutuvatko päätökset? Taas täytyy sanoa, vaihtelevasti! Ne suuret linjaukset eivät aina konsernin jokaisella työpaikalla toimi.

 Puhuttaessa yksittäisen työpaikan työntekijöiden hyvinvoinnista, täytyy ottaa huomioon myös vallitsevat olosuhteet. Tällaista teollista isoa työpaikkaa, jossa itse työskentelen ei varmaankaan voi verrata pieneen nyrkkipajaan. Molemmissa on erilaiset haasteet työntekijöiden hyvinvointia ajatelleen.

 Työn muuttuessa aina vaan enemmän pakkotahtiseksi ja yksipuoliseksi valvontatyöksi, luo mielestäni paineita niin työntekijälle itselleen kuin myös työnantajalle ja työterveyshuollolle. Ja miten käy henkisen jaksamisen?

Miten luoda työpaikasta ja omasta työpisteestään hyvinvoiva?

 Siinä on sellainen haaste, johon minulla ei ole vastausta. Kai se tulee jokaisen työntekijän henkilökohtaisten tarpeiden huomioonottamisesta. Meitä työntekijöitä tulee kuunnella. Pienien asioiden kuntoon laitosta tulee se isompi virta hyvinvoinnin saavuttamiseksi. Yhteistyö ja avunanto pitää edelleen paikkansa. Veikko Lavin sanoin ”Jokainen ihminen on laulun arvoinen, jokainen elämä on tärkeää”.

 Saimme muutama viikko sitten takaisin pitkän ”taistelun” jälkeen leivänostomahdollisuuden työpaikan yhteyteen. Se oli meille iso asia. Meitä työntekijöitä sitten loppujen lopuksi kuunneltiin. Se tuntui hyvältä. Uskon, että tämä pienikin tapahtuma tulee parantamaan työilmapiiriä työpaikallamme.

 Työhyvinvointi ja työssä jaksaminen ovat niin isoja asioita käsiteltäväksi, ettei tällainen pieni ihminen tahdo niissä aina pysyä mukana.

 Toivotan kuitenkin kaikille ihanaa ja aurinkoista keväänalkua, leppoisia talvilomapäiviä harrastusten ja läheisten parissa. Niin, ja tietysti JAKSAMISIIN!

Sirkku Mertanen

työsuojeluvaltuutettu, Fazer Leipomot Lappeenranta

SEL:n liittohallituksen jäsen

Eduskuntavaalit lähestyvät. Itse olen tällä kertaa yrittänyt löytää ehdokkaan ennen kuin astelen äänestyskoppiin. Turhan usein olen tehnyt lopullisen päätöksen vasta tavatessani ehdokaslistaa äänestyskopin seinältä. Oikean ehdokkaan päättäminen vain vaatii aikalailla vaivaa ja selvitystyötä.

Ensimmäiseksi on päätettävä puolue jota äänestetään. Tämä siksi, että Suomessa noudatetaan suhteellista vaalitapaa. Omalta osaltani tämä ei tuottane suurta ongelmaa. Vaikka en SDP:n johtohahmojen kanssa olekaan aina samaa mieltä, on puolue kuitenkin lähinnä omia näkökantojani.

Valitettavasti ja onneksi ei pelkkä puolueen valinta riitä, vaan on tehtävä valinta itse ehdokkaan kohdalla. Valitettavasti siksi, että joutuu näkemään huomattavasti enemmän vaivaa. Onneksi siksi, että pääse vaikuttamaan siihen kuka niitä päätöksiä tekee. Todella ahkerana olisin ollut jo aikaisemmin mukana vaikuttamassa siihen ketä ehdolle asetetaan.

Yleisradio on tarjonnut vuodesta 1996 ehdokkaille ja äänestäjille käytettäväksi vaalikoneen. Ongelma vaalikoneiden kanssa on niiden monivalintaluonne ja se etteivät kysymykset välttämättä ole niitä, jotka koen tärkeiksi. Ehdokkaiden mielipiteet eivät myöskään kerro sitä, kuinka hyvin he asioita pystyvät ajamaan. Toki tulen monesta vaalikoneesta varmasti tutkimaan ehdokkaiden vastauksia.

Tähän mennessä siis olen valinnut puolueen ja rajannut ehdokkaiden määrän näin kahdeksaantoista. Vaalikoneista pystyy tarkistamaan peruskysymykset yhteiskunnallisesta näkemyksestä. Tällä varmistan sen, että kaikki loppusuoralle pääsevät ehdokkaat ovat humaaneja ja ymmärtäväisiä ihmisiä. En vaadi, että ehdokkaiden tulee olla joka asiasta samaa mieltä kanssani.

Iän ja sukupuolen vaikutusta valintaani yritän välttää. Myönnän kuitenkin aina iän kartuttua huomanneeni oman tyhmyyteni nuorempana. Asetan siksi kokemuksen positiiviselle puolelle ehdokkaan piirteissä.

Kokemus nimenomaan työelämästä ja varsinkin ay-toiminnasta on vahvimpia vaikuttimia valitessani ehdokasta. Kokemusta työelämästä tarvitaan, jotta tietää mitä asioita vaaditaan työelämän kehittämiseen. Kokemusta ay-toiminnasta tarvitaan, jotta tietää miten lainsäädäntöä tulee kehittää työelämän parantamiseksi. Oman näkemykseni mukaan ihminen joka on aktiivisesti toiminut ay-liikkeessä osaa myös ajaa asioita.

Ay-toiminnan mukaan ottaminen rajaa joukkoa jo aika mukavasti. Viimeisenä kriteerinä sovellan suhtautumista omaan alaani eli elintarviketuotantoon. Miten varmistetaan suomalaisen ruuan tulevaisuus? Elintarvikealan työpaikat ovat suomessa vähentyneet viimeisten vuosikymmenten aikana selkeästi. Näkeekö ehdokas ruuan tuotannon omavaraisuuden säilyttämisen tärkeänä vai ei?

Näillä eväillä lähden huhtikuun 17. päivä suorittamaan kansalaisoikeuttani.

Lauri Niskanen

pääluottamusmies, Saarioinen Oy, Valkeakoski

SEL:n liittovaltuuston jäsen

Kevään eduskuntavaalien tärkeäksi teemaaksi näyttää muodostuvan valtiontalouden rakenteellinen alijäämä eli niin sanottu kestävyysvaje. Totta on, että tulojen ja menojen tulee vastata toisiaan ainakin pidemmällä aikavälillä. Keskustelussa on kuitenkin piirteitä jotka ihmetyttävät.
 Lähes kaikki peräänkuuluttavat työllisyyttä edistäviä ratkaisuja, jotta talouden perusta saadaan kuntoon ja kansantalous kasvuun. Työssäkäyvän kansanosan ostovoiman vaikutus talouden elpymiseen sen sijaan tuntuu kuitenkin monilta unohtuvan.

Klassisen palkankorotusvaranhan katsottiin koostuvan inflaation ja tuottavuuden kasvun yhdistelmästä. Nyt elinkeinoelämä näyttää lipsuvan tästä aiemmin julkituomastaan periaatteesta. Useilla aloilla työehtosopimusneuvottelut ovat jo käynnissä ja palkankorotusten tason määrittelystä uhkaa tulla kevään kiistakysymys. Maltilliset palkankorotukset toimivat ainoastaan matalan inflaation oloissa kansantalouden kasvua avittavan tekijänä.

 Suomessa inflaatio kääntyi jyrkkään kasvuun vuoden 2009 aikana ja pahimman taantuman voidaan samalla katsoa päättyneen. Vuoden 2010 palkkaratkaisut tehtiin selvästi jo ostovoiman kustannuksella ja näin ei voi jatkua ikuisesti. On syytä alleviivata, että tässä näkemyksessä ei ole kysymys työttömien ja työssäkäyvien asettamisesta vastakkain, niin kuin usein väitetään. Työssäkäyvien reaaliansioiden lasku ei millään muotoa paranna työttömien asemaa, päinvastoin. Ammattiliitot ovatkin todellisuudessa jo pidemmän aikaa alimitoittaneet palkankorotusvaateensa, niin kuin teollisuusalojen TEAM-liiton puheenjohtaja Timo Vallittu onkin todennut, juuri tukeakseen työllisyyttä ja talouskasvua. Tästä kaikesta on seurannut kiihtyvä teollisuuden maastapako ja osinkojen kasvu. Nyt on syytä pitää huolta ammattiyhdistysliikkeen neuvotteluvoimasta ja palata yksinkertaiseen päiväjärjestykseen. Kansantalouden perusta muodostuu työstä ja talouskasvusta sekä hyvinvointipolitiikasta, joka tähtää tuloerojen kaventamiseen ja heikoimpien aseman parantamiseen.

 Onko maallamme malttia vaurastua; kysyi aikoinaan muuan presidentti. Tämä kysymys voidaankin nyt vuonna 2011 esittää lähinnä työnantajille. Palkansaajat ovat jo korteensa kekoon kantaneet.

Henri Lindholm

liittosihteeri SEL ry

Mielenkiinnolla olen seurannut täällä Hakaniementorin laidalla vellovaa keskustelua, jossa jälleen kerran puhutaan ammattiyhdistysliikkeen sisällä toimivan ryhmätoiminnan tarpeellisuudesta tai tarpeettomuudesta. Miten nyt jokainen sen haluaakaan ajatella.

Rakennusliiton puheenjohtaja Matti Harjuniemi kun on nyt ilmoittanut, että puoluepoliittinen ryhmätoiminta Rakennusliitossa päättyy ja samassa rytäkässä hän ilmoitti, että Rakennusliitto myös vetäytyy SAK:n ryhmätoiminnasta. Syyksi tähän on ilmoitettu Rakennusliitossa maaliskuussa järjestettävät liittovaalit, jolla valitaan jälleen seuraavaksi kaudeksi liiton hallinnon päättäjät. Näissä liittovaaleissa liiton demarit ja vasemmistoliittolaiset ovat päättäneet lähteä vaaleihin samalta listalta, ilman poliittisia tunnuksia.

Tämän irtautumisjulistukseen vastauksena taasen Uutispäivän Demarissa 3.1. julkaistiin juttu, missä kerrottiin, että siinä missä Rakennusliitto vetäytyy pois ryhmätoiminnasta, niin taasen demariaatetta kannattavat ammattiyhdistysaktiivit tiivistävät SAK:n kentässä rivejään. Ja että, demariryhmän toiminta Rakennusliitossakin olisi jatkumassa, vaikkei heillä siihen enää rahallisia resursseja ole annettukaan.

Mitä tästä nyt sitten pitäisi ajatella? Yhdet huutaa, että politiikka ei kuulu ammattiyhdistysliikkeeseen, vaan se jakaa porukkaa epätasa-arvoisesti, ja että puoluetunnukset eivät enää käy. Ja toiset taasen eivät tätä ymmärrä laisinkaan, vaan päinvastoin sanovat, että tervetuloa vain kaikki, lisää poliittisia tunnuksia ammattiyhdistysliikkeeseen. Onhan nimittäin arvioitukin, että tyypillisesti vasemmistovetoiseen sak:laiseen ammattiyhdistysliikkeeseen on tulossa seuraavien vuosien aikana vaaleihin ehdolle myös mm. vihreät, keskusta ja perussuomalaiset omilla listoillaan.

Eikö politiikassa kuitenkin ole perimmiltään kyse yhteisten asioiden hoidosta? Ja, että haetaan omille ajatuksille ja asioille kannatusta, jotta tämän kannatusvoiman avulla voidaan muuttaa olemassa olevia käytäntöjä? On täysin turhaa sanoa, että me olemme kaikki samaa porukkaa, koska aina tulee eteen tilanteita, joissa tulee esiin eri mielipiteet ja tätä kautta tulee aina muodostumaan erilaisia ryhmittymiä, eikö vain?

Puolueethan ovat muodostuneet juuri tämänkaltaisten asioiden ajamisen kautta. Toiset ovat sitä mieltä, että punainen paras, toiset ovat sitä mieltä, että sininen ja yhdet kannattavat vihreää. Tulee äänestys, punaiset saavat vihreät kannalleen ja voittavat, ja näin saavat ajamaansa asiaa eteenpäin, näinhän se kait yksinkertaistettuna menee?

Ihmiset taasen antaessaan äänensä tietylle ehdokkaalle, voivat äänestää ihmistä ihmisenä, mutta samalla tietävät jo puoluepoliittisista tunnuksista, mistä tämän ihmisen arvot toimintaan kantavat, ja suuret linjat, mitä ajetaan, eikö? Sitten äänestetään, se kuka saa eniten kannatusta tulee valtaan ja that’s it. Tämä on demokratiaa, eikö?

Ja niin kauan, kuin ei ole keksitty mitään muuta keinoa demokratian ylläpitämiseksi, kuin tällä hetkellä vallitseva puoluepolitiikka, niin ainakin minun mielestäni vaalit kuin vaalit, on poliittiset tunnukset ihan hyvä juttu. Miten muuten niitä asioita saadaan päätettyä, kun aina syntyy blokkeja, junttausta ja äänestyksiä? Ja jos nyt tulevissa Rakennusliiton vaaleissa onkin yhteislista, niin tuleehan sinne päättäviin elimiin valittujen keskuuteen ihan varmasti edelleen vasemmistoliittolaisia, jotka tiukan paikan tullessa löytävät toisensa ja demareita, joille käy ihan samalla lailla. Jotta asioita saadaan vietyä eteenpäin, täytyy kai jonkinlainen roti hommassa olla, eikä se tule kyllä siitä, että heitetään demokratia kuuseen.

Eikö meidän ammattiyhdistysliikkeen ihmisten täytyisi sen sijaan, että heikennetään demokratiaa, työskennellä sen vahvistamisen eteen? Kannustaa toimimaan yhteisten asioiden eteen ja osallistumaan aktiivisesti keskusteluun, puoluepoliittisista tunnuksista huolimatta? Koska eihän politiikassa ole mitään väärää, se on sitä yhteisten asioiden hoitamista.

Minna Räsänen

toimitussihteeri, SEL ry

ps. Tässä kirjoituksessa esitetyt mielipiteet ovat ihan kirjoittajan omia, eivätkä ne edusta minkään maan, puolueen tai työnantajan, liiton tai minkään muunkaan puulaakin kantaa.

Ruotsin työväenliikkeellä ei mene kovin kovaa. Turpaan tulee sekä poliittisella että ammatillisella puolella.

Ruotsin punavihreä blokki hävisi vaalit porvariblokille selvästi. Kansankodin demarit on kutistunut tavallisten kuolevaisten joukkoon 45 prosentin yksinvaltaisesta valtionhoitajasta 30 prosentin puolueeksi. Tulos on heikoin koskaan sitten yleisen äänioikeuden säätämisen.

Ensimmäinen tappio vuonna 2006 pystyttiin vielä sietämään, ja puheenjohtajaksi puoluetta uudistamaan valittiin Mona Sahlin. Toinen rökäletappio leikkasi pään Monalta, joka menee historian kirjoihin tähän mennessä lyhytikäisimpänä demarijohtajana.

Uuden johtajan metsästyksessä ongelmana on, ettei ketään nuorta lupaavaa Olof Palmen tapaista suuruutta ole näköpiirissä. Kannatus jatkaa laskuaan, eikä parannusta ole tiedossa ennen kuin puoluetta löydetään johtamaan joku uskottava henkilö.

Porvarit käyttivät yksinkertaista strategiaa tehdäkseen ihmeen Ruotsin poliittisessa historiassa voittamalla vaalit kahdesti peräkkäin. Ruotsin kokoomus, moderaatit, muokkasi profiiliaan hyvinvointiyhteiskunnan takuupuolueeksi. Se kertoi olevansa, ei pelkästään toinen, vaan Ruotsin ainoa työväenpuolue. Puolue onnistui ensimmäistä kertaa pitämään talouden hallinnassa, mikä toimi vahvana argumenttina puolueen vakuuttaessa, että se on kykenevä hallitsemaan Ruotsia ja takaamaan työpaikat myötä- ja vastoinkäymisissä. Tavoitteena oli siirtyä valtionhoitajana toimineiden demareiden paikalle.

Mona Sahlinia vastaan suunnattu järjestelmällinen hyökkääminen johti tilanteeseen, jossa pääministerin kannatus oli katossa ja Sahlinin kannatus lattiassa. Tämä oli merkittävää, koska luottamus johtajaan on aina yksi merkittävimmistä minkä tahansa puolueen kannatukseen vaikuttavista seikoista.

Lopputuloksena oli moderaattien  historiallinen 30 prosentin vaalitulos, joka on vaalien jälkeisissä mielipidemittauksissa paisunut yli 10 prosenttiyksikön johtoon demareihin verrattuna.

Porvarihallitus on hyökännyt ay-liikkeen kivijalkaa eli laajaa jäsenpohjaa vastaan. Eikä mitään suurta ay-liikkeen vastaiskua ole vielä näkynyt.

Vuonna 2006 porvarihallitus poisti ay-jäsenmaksujen verovähennysoikeuden. Työttömyyskassan ehtoja muutettiin siten, että työttömyyden riski määrittää työttömyysvakuutuksen hinnan. Lopputuloksena oli se, että nimenomaan heikkopalkkaiset alat maksavat työttömyysturvasta eniten. Lisäksi työttömyysturvan työssäoloehtoa on kiristetty, ja ansiosidonnaisen maksimitaso on jäänyt jälkeen palkkatasosta.

Koska huonommasta turvasta joutuu maksamaan enemmän, Suomen SAK:ta vastaava LO, on menettänyt vuodesta 2006 hallinneen porvarihallituksen aikana satojatuhansia jäseniä. Työttömyyskassoista joukkopako on ollut vielä suurempi.

Näyttää siltä, että Ruotsin ay-liikkeellä on vaikeuksia asemoitua muuttuneessa tilanteessa. Se ei ole tottunut toimimaan muiden kuin demarihallitusten kanssa. Omaehtoiseen sapelinkalisteluun porvarien kanssa ei ole ollut tarvetta, koska demarit ovat olleet lähes aina vallassa. Tilanne muistuttaa jossain määrin Suomen ay-liikkeen hämmennystä, koska tupot eivät enää ole takaamassa ay-liikkeen vaikutusvaltaa suuriin yhteiskuntapoliittisiin linjauksiin.

Nyt kun Ruotsin poliittiset mannerlaatat ovat liikahtaneet uuteen asentoon, ja demarien oppositiotaival jatkuu vielä toiset neljä vuotta, on Ruotsin ammattiyhdistysliikkeen mietittävä toimintastrategiansa uudelleen. Toista neljää vuotta ei voi enää hiljaa toistella itselleen, että kyllä ne demarit valtaan palattuaan ”fiksaa jutut”. Ay-liikkeen on löydettävä tapa vaikuttaa yhteiskuntapolitiikkaan ilman demareiden valta-asemaa.

Kirjoittaja Mika Häkkinen on Pohjoismaiden teollisuusliittojen IN:N pohjoismaiden asiamies

Eduskuntaan on perustettu miesasiaverkosto jonkatehtävänä on pohtia miesnäkökulmaa säädettäviin lakeihin ja asetuksiin. Tässäpä ajatusta itämään myös meille elintarviketeollisuudessa työskenteleville naisille.

Meillä, jos kenellä on tehtäväkenttää alallamme. Lähes kaikilla elintarvikealan osa-alueilla palkkamme laahaavat miesten palkkojen perässä. Toteutuuko yhdenvertaisuuslaki työpaikoillamme? Entä tasa-arvolaki, noudatetaanko sitä?

Mistä johtuu, että me naiset löydämme itsemme lähes aina sieltä työpaikkamme alimmin palkatuista ryhmistä? Eikö meiltä löydy rohkeutta pyrkiä niihin korkeammin palkattuihin töihin? Vai sanelevatko fyysiset tekijät ne rajat etenemisellemme? Emmekö me osaa tai rohkene vaatia työstämme kunnollista palkkaa? Emmekö arvosta itseämme, tai tekemäämme työtä?Emmekö me tunne ammattiylpeyttä niin että pitäisimme puolemme?

Kävin tässä taannoin keskustelun omalla työpaikallani erään nuoren esimiehen kanssa. Keskustelu koski hänen vastuualueensa työntekijöiden palkkausta ja palkkaryhmittelyä.

Toki keskustelumme seurauksena käynnistettiin monenlaisia jatkoselvittelyjä, mutta päällimmäisenä asiana jäi mieleeni hänen sanansa:

”Pohdin työntekijän palkkaryhmittelyä työhönoton jälkeen seuraavan kerran vasta sen jälkeen, kun työntekijä itse tulee neuvottelemaan palkankorotuksesta. Sen verran täytyy jokaiselta työntekijältä löytyä kiinnostusta ja ammattiylpeyttä omaa työtään ja osaamistaan kohtaan, että haluaa itse osoittaa sen tulemalla keskustelemaan palkastaan”.

Tässä on opetusta ja miettimisen aihetta meille jokaiselle. Luottamusmiehen tehtävä on työpaikoilla valvoa, että työehtosopimusta myös palkkaryhmittelyn osalta noudatetaan.Työehtosopimus palkkaryhmittelyineen on vain minimi, jota työnantajan on noudatettava. Jokaisella on oikeus neuvotella itselleen sellainen palkka kuin itse kykenee ja tuntee ansaitsevansa.

Muistetaan me naisetkin tämä, me olemme jokainen oman alamme ammattilaisia, meille kuuluu tekemästämme työstä kunnollinen palkka, rohjetaan myös vaatia sitä! Nyt on meidän naisten aika toimia, perustetaan se naisasiaverkosto!

Pohditaan ala kerrallaan niitä työpaikan ongelmakohtia. Keksitään yhdessä ratkaisuja asioiden parantamiseksi. Tuetaan toinen toisiamme asioiden läpiviemiseksi jo olemassa olevilla ratkaisumalleilla ja lähdetään miettimään jo seuraaviin alojemme työehtosopimuksiin naisten asemaa parantavia esityksiä.

Sinä sivujamme lukeva elintarvikealalla työskentelevä nainen, jos kirjoitukseni herätti ajatuksia, ota yhteyttä! Mietitään yhdessä kuinka voisimme lähteä kehittämään tätä esille nostamaani asia.

 Yhteydenottojanne odottaen,

Aulikki Ahola

pääluottamusmies Valio Tampere

 SEL:n liittohallituksen jäsen

aulikki.ahola@kotinet.com

puh. 050 384 2505

Tiedättehän sähkön kuluttajahinnan logiikan; Jos sataa liian vähän, sähkön hinta nousee ja toisaalta, jos sataa liikaa hinta nousee. Tuonkaltainen osin koiranleukojen irvailu nousee mieleen, kun seuraa viime aikojen ennusteita ruuan hintojen nousupaineista.

Ruuan hinta on nyt kalliimpaa parin vuoteen ja kehityksen arvellaan vielä kiihtyvän vuodenvaihteen jälkeen. Muutamia vuosia sitten taiteltiin peistä ruuan arvonlisäverosta. Kyynikot totesivat tuolloin, että mahdollinen kuluttajahintojen aleneminen jää korkeintaan väliaikaiseksi ja kauppa korjaisi rahat omaan taskuunsa. Näinkö kävi? Nyt ei tästä, ainakaan pelkästään, ole kysymys. Ruokamarkkinoista vain on tullut entistä kiinteämpi osa maailmankauppaa kaikkine siihen liittyvine tekijöineen. Yksinkertaistettuna ruuasta on muodostunut raaka-aine muiden joukossa. Olemme tottuneet siihen, että säätilojen vaihtelu vaikuttaa esimerkiksi viljan hintaan. Katovuodet ja kuivuus ovat aina nostaneet hintoja. Viime kesä oli poikkeuksellisen kuiva. Esimerkiksi Venäjällä sato jäi huonoksi ja tämä heijastui välittömästi viljan maailmanmarkkinahintoihin.

Uutena piirteenä kuvaan on astunut voimakas markkinaspekulaatio ja ruualla keinottelu. Erityisesti viljan hintaa puskevat ylöspäin rahoitusmarkkinoiden uudet instrumentit, esimerkiksi niin sanotut viljafutuurit. Viljaa myydään siinä kuin kultaa tai öljyä, ostetaan halvalla ja pyritään myymään mahdollisen kovaan hintaan myöhemmin. Tätä peliä käyvät monet tahot. Valtiot käyttävät myös ruokaa enenevässä määrin poliittisen aseena ja osallistuvat omalta osaltaan myös spekulaatioon.

YK on tutkinut asiaa ja todennut, että keinottelu on merkittävästi nostanut maailmanmarkkinahintoja. Lähes absurdia on, että tähän keinotteluun osallistuvat myös eri maiden eläkerahastot siinä missä ahneet sijoittajatkin. Rikkaiden maiden eläkeläisten etujen varmentaminen tarkoittaa tässä tapauksessa nälkää näkeviä lapsia alikehittyneissä osissa maapalloa.

Selvää on, että muutaman prosentin korotukset ruuan hinnassa ei heilauta pitkälle kehittyneitä yhteiskuntia. Sen sijaan kehitysmaissa seuraukset ovat arvaamattomat.

Ruuan tuotantoon istuu erityisen huonosti sen kaltainen markkinaliberalismi jonka on annettu viime vuodet jyllätä koko maailmantaloudessa. Kestävä kehitys edellyttää kaupan rakenteisiin puuttumista ja vastuullisia poliittisia päätöksiä.

Henri Lindholm

Liittosihteeri, SEL ry

Mitä eroa sitten noilla asioilla on? No, työsuojelu on suojelua, työturvallisuus on turvallisuutta ja työhyvinvointi kokonaisvaltaista toimintaa. Näinhän monesti ajatellaan vai mitä.

Oikeastaan kaikkia kuvastaa se miten vaikeaa on toimia välillä työsuojeluvaltuutettuna nykypäivän kiireen ja globaalin talouden keskellä. Monesti törmää yrityksissä siihen tosiasiaan kun ajatellaan työsuojeluvaltuutetun tehtäviä, niin nehän ovat ”työsuojeluasioita”. Niin ovat, mutta mihin se turvallisuus/työhyvinvointi jäi?

Turvallisuus tulee monesti vasta sitten kun lähdetään tarkastelemaan niitä työsuojeluasioita. Eikö ole monimutkaista, ei minusta jos ajattelee asiaa työhyvinvoinnin näkökulmasta. Siihen katekoriaan kuluu kaikki osa-alueet, siis aivan kaikki esim. siitä lähtien kun työntekijä lähtee aamulla töihin. työpaikalla työskentely ja lopuksi töistä kotiin meno. Siihenhän sitä jo mahtuu työntekijän työhyvinvoinnin parantamista työpaikalla.

Työsuojeluvaltuutetun työhön kuuluu myös paljon muutakin mm. osallistumista kone- ja laitehankintoihin, rakennussuunniteluun, tapaturmien/läheltä-piti tapahtumien tutkimiseen ja kaikkea niihin muihin, mitä työturvallisuulaki ja työsuojelunvalvontalaki antaa mahdollisuuden ja tietenkin jos yritys haluaa sinun osallistuvan edellä mainittuihin. Ei myös saa unohtaa niitä muita asetuksia ja standardeja mitä kuuluu oma-aloitteisesti seurata, ottaa esille ja valvoa. On siinä hommaa jos haluaa hoitaa hommansa hyvin.

Toinen asia on sitten saako puolelleen yrityksen johdon! Se on oikestaan ainoa tapa parantaa työhyvinvointia kokonaisvaltaisesti kaikilla osa-alueilla. Muuten toimintatapa on niin sanottua ”tulipalojen sammuttelua”.

Kun itse on kokopäivätoiminen välillä tulee mietittyä sitä miten pienten työpaikkojen työsuojeluvaltuutetut sitten näitä hommia hoitavat, eivät oikestaan mitenkään jos yritys katsoo TES:in mukaan valtuutetun vapautuksen. Koittaa siinä sitten parina tuntina viikossa, jos sitäkään kehittää omaa vaikuttamista ja kehitystä työhyvinvointi-asioiden hoitamiseen yrityksessä.

Ehkäpä me työsuojeluvaltuutetut sitten 4 vuoden päästä saamme oikeudenmukaisen vapautuksen työstä asioiden hoitamiseen, ehkä..? Hommia kuienkin tulee koko ajan lisää ja asiansa osaava työsuojeluvaltuutettu on kullanarvoinenasia työntekijöille ja koko yritykselle.

 Hyvää valtakunnallista työturvallisuusviikkoa kaikille ja mukavaa talven odotusta, kyllä se joulukin sieltä tulee.

Hannu Mäkelä

työsuojeluvaltuutettu, Snellman Pietarsaari

Nuorisotyöttömyyden kasvu on ollut vuoden 2008 talouskriisin alun jälkeen merkittävin työmarkkinatrendi. Useat työpaikat ovat vähentäneet työntekijöitä nuorista. Yleensä syynä on ollut työnantajien mukaan nuorten työntekijöiden muita paremmat edellytykset löytää uusia työpaikkoja tai vastaavasti palata takaisin opiskelumaailmaan. Tämän voi osoittaa pitävän paikkansa tilastollisesti, mutta moraalisesti tällainen suhtautuminen työntekijöihin sosiaalisina alaryhminä on erittäin arvelluttavaa.

Nuoret eivät saa olla työelämän muutospuskurina. Kaiken lisäksi vanhemman polven, aidosti asiantuntevien ja vuosikymmeniäkin kunniallisesti työnantajaansa palvelleiden työntekijöiden siirtäminen eläkeputkeen on muuttunut yhä yleisemmäksi. Näin siis työuria lyhennetään työnantajien toimesta molemmista päistä samaan aikaan, kun valtionhallinnosta ja työmarkkinakeskusjärjestöjen suunnasta kantautuvat poliittiset tavoitteet ovat täysin päinvastaisia.

Jos työnantajan kannattaisi johonkin nuoret työntekijänsä siirtää, niin hetkeksi muualle ideoita ja osaamista kartuttamaan. Työntekijöiden mahdollisuutta siirtyä jatko-opiskelemaan on parannettava ensisijaisesti työsopimuksen jatkuessa. Opintovapaajärjestelmän kehittäminen suuntaan, jossa yrityksen kannattaa hankalassa tilanteessa tuottaa lisäarvoa työntekijöitään kouluttamalla, tuottaisi pitkällä aikavälillä osaamista ja turvallisuutta koko yhteiskunnalle.

Muutenkin yritysten ja yhteisöjen nykyistä aktiivisempi koulutusjärjestelmän hyödyntäminen olisi järkevää. Ammatillisten oppilaitosten ja korkeakoulujen tarjoamia tutkimus-, kehittämis- ja innovaatiopalveluita käytetään valtakunnallisella tasolla harmillisen vähän. Suomessa kuluu huikea määrä henkilötyövuosia hukkaan opiskelijoiden tehdessä tutkimus- ja lopputöitään aiheista, joilla ei ole riittävää työelämäyhteyttä tai suoraa relevanssia opiskelijoiden oman työllistymisen ja ammattitaidon karttumisen kanssa. Kaiken lisäksi työntekijöiden rekrytointi helpottuisi, kun jo opinnäytetyötä tehdessä tuleva työvoima voitaisiin ottaa mukaan yrityksen toimintaan ja kehittämiseen.

Loppujen lopuksi: irtisanominen on aina huonoin ja viimeinen vaihtoehto yhteiskunnan, työnantajan sekä työntekijän näkökulmasta. Työnantaja hyötyy aina, kun tehtäväänsä sitoutuneen työntekijän osaaminen ja asiantuntemus kehittyvät. Lisäksi pitkäkestoiset työsuhteet tukevat työssäjaksamista ja työhyvinvointia, mikä tukee myös laajempaa yhteiskunnallista hyvinvointia. Ehkä näin vielä työuratkin pitenisivät, mistä ei varmasti olisi haittaa kellekään.

Timo Kontio

puheenjohtaja, Demarinuoret ry

Työehtosopimuksen neuvotteluvaiheet ennen sopimuksen syntymistä olivat itselleni valtava pettymys. Jo ensimetreillä ajauduttiin valtakunnansovittelijan luo, mikä nyt on tullut maan tavaksi työnantajaliitoille hoitaa työehtosopimusneuvotteluja. Alakohtaisiin ongelmiin ei voida näin ollen puuttua ollenkaan, vaan keskustelut käydään vain suuremmista yleislinjoista.

Katson, että elintarviketyöntekijöiden osalta hyvän sopimuksen onnistumismahdollisuudet hukattiin mm. yrittämällä vauhdittaa neuvotteluja liian monilla päättymättömillä muutaman päivän lakoilla. Poiketen aiemmasta suunnitelmasta, jolloin piti olla vain kaksi määräaikaista lyhyempää lakkoa ja sen jälkeen ns. kolmas aalto, joka olisi ollut se päättymättömäksi julistettu viimeinen tsunami, tulikin kolme määräaikaista lakkoa. SEL:n liittovaltuusto laittoi viimein stopin enemmälle viivyttelylle ja neljäs lakko olisi alkanut 11.5., ellei työministeri Sinnemäki olisi siirtänyt lakkoa kahdella viikolla eteenpäin 25.5 alkavaksi.

Lakon siirto oli tosiasia joka olisi pitänyt pystyä ennakoimaan. Kesälomat olivat alkamassa ja työläiset väsyneitä muutaman päivän lakkoihin. Lopputulos oli selviö, kun työaikajoustot oli poistettu muilta, paitsi leipomon osalta, mm.liha- alan työaikaneuvottelut saatiin työryhmiin.

En tunne olleeni vastuuton äänestäessäni työehtosopimusesitystä vastaan, vaan noudatin niitä ohjeita, joita olin työtovereiltani saanut. Työpaikallani koettiin, että oltiin lakossa vain, jotta muilta saatiin työaikajoustot pois eikä tarpeeksi omia tavoitteita läpi, joista niistäkin oli yhteisesti liiton kanssa sovittu.

Ymmärrän, että jotkut muut päätyivät tekemään toisenlaisen ratkaisun omista lähtökohdistaan.

Työnantajien tavoitteena on saada paikallinen sopiminen yleistymään mahdollisimman monella alalla, sekä tietenkin mahdollisuus työaikojen joustavuuden lisäämiseen – Mieluimmin tietysti ilman liiton puuttumista asiaan. Nämä vaatimukset vain kovenevat jatkossa. Miten niihin kyetään vastaamaan niin, että työntekijöiden oikeudet turvataan? Tämä tulee olemaan vakavan pohdinnan paikka myös seuraavien vuosien ajan.

En myöskään katso sopimusehdotuksen käsittelyssä olleen kysymyksessä ryhmäkohtaiset tavoitteet, vaan omalta kohdaltani leipomoalalle, sekä tietysti muillekin elintarvikkeen aloille mahdollisimman hyvän työehtosopimuksen saaminen. Lakkoilu itsessään ei voi olla kenenkään valtuustoedustajan päätarkoitus, eikä edes kenenkään pitäisi sellaista epäillä. Lakko on sentään ollut hyvin harvinainen ja viimesijainen työtaistelukeino.

Aika näyttää miten työehtosopimusta aletaan soveltaa ja sen kanssa on nyt elettävä.

Ehkä tästä lakosta opittiin jotain tulevaisuuden varalle.

Hyvää kesää kaikille elintarviketyöntekijöille!

Tarja Eklund

leipomotyötekijä, Vaasan Oy Vantaa

SEL:n liittovaltuuston jäsen

Olipahan omituinen näytelmä tämä työehtosopimuksen teko tällä kertaa. Elinkeinoelämän Keskusliitto EK vahti haukkana työnantajapuoli ETL:n jokaista liikettä, ja piti huolta palkka-ankkuristaan ettei sitä vaan ylitetä, vaikka alalla menee ihan kohtuullisesti. ETL tuli neuvotteluihin aivan käsittämättömillä työaikamalleilla, joita kukaan ei olisi voinut hyväksyä missään olosuhteissa, ja kaiken lisäksi teollisuudessa ja meijereissä on jo kaikki viikonpäivät käytössä. Meidän puolelta taas näytti siltä, että tavaraa oli liikaa sopimuspöytään. Kustannusvaikutuksiakaan ei ollut kukaan kunnolla laskenut, tärkein tosin puuttui nimittäin omat työaikamallit liha-alalle ja leipomoihin. Sovittelijan Lonkan tykö jouduttiin myös aivan liian helposti, ei annettu edes yrittää sopimusta omin voimin.

Olisiko ollut jäsenäänestyksen aika?

Muutamille liiton palkollisille ja ehkä joillekin luottamushenkilöille lakkoilu ja rettelöinti näytti olevan tärkeämpää, kuin sopimus ja sen sisältö. Toivottavasti tämä oli ”harhanäky”. Työtaisteluintoa ei varmaankaan kannata kysellä lakkovahdeilta, tai meiltä kaadereilta. Kyllä sitä on selvitettävä muilla keinoin. Sopimuksen voisi myös joskus alistaa jäsenäänestykseen. Se olisi sitä demokratiaa, mikä on tässä meidän liitossa aika-ajoin hukassa. Lonka 4:n toi sovun äänin 17–16, eli tiukoille meni työrauha neljän vuoden ajaksi. Äänestystulos noudatti aika tarkasti poliittisia rajoja, vaikka ryhmäpäätöksiä ei näissä TES- kuvioissa ainakaan demarileirissä käytetä. Vas-ryhmän enemmistö olisi halunnut väkisin totaalilakon päälle, millä sopimukset eivät olisi todennäköisesti parantuneet. Palkkamenetyksiä ja muuta murhetta olisi vain tullut jäsenistölle.

Olen ollut jollain tavalla mukana kolmen työehtosopimuksen teossa. Kahdesti valtuustossa ja nyt hallituksessa ja joka kerta vasemmistovetoisen neuvottelukunnan on pelastanut liiton vähemmistössä oleva demarien ryhmä, ja muutamat vas-ryhmän maltilliset edustajat. SEL:ssa on minusta outo tilanne, kun tärkeimmän vastuun eli TES-vastuun, kantaa vähemmistössä oleva demarien ryhmä! Hyvä, että edes joku kantaa. Onneksi liittokokouksessa 2007 noudatettiin edes valtuuston paikkajaossa äänestystulosta, muutenhan tätä sopimusta ei olisi varmaan syntynyt ollenkaan?

 Toimialakohtasessa sopimisessa omat vahvuudet

Tulevissa TES-kuvioissa olisi siirryttävä minusta toimialakohtaisempaan sopimiseen. Liha-ala käy ikuista torjuntataisteluaan muuttuvaa maailmaa vastaan. Leipomopuoli sai ehkä jotain selvyyttä sekaviin työaikoihinsa tällä ”Vaasan” mallillaan, joka nyt laajenee todennäköisesti koko leipomoalalle. Liiton suurimmalla alalla; teollisuudella ei näissä kuvioissa näytä olevan muuta roolia, kuin ”lakkoilla ja olla solidaarinen” toisten puolesta.(1994 tuli sentään prosenttipohjaiset vuorolisät jos oikein muistan).

Toimialakohtaisesta sopimisesta oli loistava esimerkki meijeriala, joka sai valtuustolta luvan tehdä erillissopimuksen, mikä valiolaisten pääluottamusmiesten johdolla syntyikin yön pimeinä tunteina, kovan väännön jälkeen ja, jonka lakkotoimikunta myös hyväksyi seuraavana aamuna. Sopimukseen yhtyi myös muu meijeriväki melkein välittömästi. Sopimus täytti myös kierrokselle asetetut tavoitteet esim. palvelusvuosilisän osalta. Erillislupa näytti kyllä kaduttavan myöhemmin aika monia liitossa toimivia politrukkeja ja vastuunpakoiluakin oli havaittavissa, eipä ollut yllätys. Sopimus oli meijeriväelle hyvä ja siitä kannattaa tekijöiden olla ylpeitä.

Toimialakohtaisessa sopimisessa olisi tietysti haittoja ja hyötyjä, joita täytyy punnita tarkkaan tulevaisuudessa, mutta minusta hyötyjä olisi enemmän. Voitaisiin paneutua paremmin eri alojen ongelmiin ja työelämän kehittämiseen. Siihen, minkä pitäisi olla koko AY-liikkeen tehtävä, jos olen oikein Kiljavan opit ymmärtänyt. Voimat voitaisiin toki myös yhdistää ”taistojen tielle”, jos asiat niin vaatisivat.

Lopuksi täytyy todeta, että tässäkin taistossa maaliin tuli taas tutut voittajat K-kaupan Väiski ja Pellervolainen Osuuskauppaväki, sekä elintarviketuonti, mikä tuntuu aika harvaa näissä SEL:n kuvioissa kiinnostavan, vaikka on alan suurin vihollinen nyt ja tulevaisuudessa. Hyvänä kakkosena tuli maaliin piskuiset SEL ja ETL vähän siipeensä saaneena. Toinen iloitsee torjuntavoitosta ja toinen saadessaan aikaan taas uuden työryhmän alan ongelmia selvittämään. Toivoa sopii myös, ettei Suomen Elintarviketyöläisten Liitto enää koskaan lyö lihakirvestään lounaissuomalaisen asenneilmaston kivettämään ikihonkaan.

Ihmiselle tulee elämänsä aikana eteen monia Ekoja Kertoja. Suuria ja pieniä. Vain hiukan elämää hipaisevia ja sitten niitä suuria Ekoja Kertoja, jotka vaikuttavat koko elämän ajan.

Itselläni on nyt menossa eka kerta elämässä, että olen kokenut työpaikalla ulosmarssin, lakon ja työnantajan asettaman työsulun. Ne tuntuvat ja ovat ISOJA asioita ja vaikuttavat niin minun kuin kanssaihmisieni elämään.

Nämä yhteiset asiat joita nyt liitossa ja työpaikoilla ajetaan, lähentävät ihmisiä toisiinsa. Koemme jälleen mitä yhteinen rintama saa aikaan. Ihminen ei ole yksin asiansa ja elämänsä kanssa. Työkaverien kanssa käydyt keskustelut herättävät mielessä monenlaisia tuntemuksia. Kenellä on minkäkinlainen hätä.

Suurimpana huolena tietysti tällä hetkellä on se, saadaanko TESSIÄ aikaiseksi ja miten kauan se kestää.

Miten käy toimeentulon ja millä perhe sitten elätetään jos lakko jatkuu pitkään? Yksinhuoltajat, perheelliset, sinkut; kaikilla meillä on yhteinen huoli tulevaisuudesta.

Tämän ns. kolmannen lakkoaallon aikana yhteishenki tuntuu edelleen olevan korkealla. Ne asiat, joista nyt taistellaan, niitä pidetään tärkeinä.

Myös keskustelut ja yhteiset hetket lakkovahtina portilla ollessa, ovat antaneet paljon. Räntäsateessa olo, makkaran paisto, autokuskien kanssa tarinointi ja ulkopuolisten ihmisten tuki ja kannustus. Jo pelkkä ohiajavasta autosta morjestaminen ja tuen antaminen meille tuo sen tunteen, että olemme oikealla asialla ja että sitä asiaa pitää myös tavoitella.

Mies, joka on tullut tänne Suomeen Libanonista Lpr:n Fazerille leipomaan leipää, on osoittanut meille suomalaisille monta kertaa, mitä on yhteishenki. Kuvitelkaa mielessänne muslimimies, joka punnertaa keskellä tietä SEL:n lakkoliivi päällä: Tästä ei mennä. Se into, se kiihko.

Onko meillä opittavaa siitä kulttuurista, jota hän on tänne meille tuonut? Kyllä ainakin se yhteenkuuluvuuden tunne, joka on tuntunut joskus tästä jäyhästä kansasta kadonneen. Nyt se on tullut taas esiin ja toivottavasti myös jäädäkseen.

Lakon aikana työpaikoille tulevat rikkurit taas ovat herättäneet ihmisissä monenlaisia tunteita: Joku tuomitsee, joku jättää omaan arvoonsa. Joillakin ei ole asiasta minkäänlaista mielipidettä. Monet katkeroituvat siitä syystä, että myö taistellaan myös näiden rikkureiden työolojen ja palkkojen puolesta.

Tämä lainaus on vanhan ammattiyhdistysaktiivin tarinasta. ”Kun Jumala loi maan ja taivaan ja kaikki mahdollinen oli jo luotu, jäi hänelle käteen kikkarillinen epämääräistä mönjää. Mitähän tällä tekisi tuumaili Hän? Mietti ja mietti, mitä tästä saastasta voisi aikaiseksi saada ja keksi viimein, Rikkurin”. Rikkuroinnista saatu hyöty on ihan sama kuin laskisi omaan housuunsa. Lämmittäähän se oman aikansa, jonka jälkeen on entistä kylmempi olo. Ainut, joka siitäkin hyötyy on työnantaja.

Jo vuonna 1917 taistelimme 8 tunnin työpäivän. Eikä se silloinkaan tullut meille ilman uhrauksia. 60-luvulla tuli 5-päiväinen työviikko. Nämäkö uhraukset, joita isämme ja isoisämme meille taistelivat ovat nyt myytävinä kapitalistien ja suuryritysten hyväksi. Eikö pienellä työntekijällä ole enää mitään sananvaltaa tässä maailmassa. Lakko ja joukkovoima ovat ainoat aseet, mitkä työläisellä ovat käytettävissä. Vai ovatko nämäkin aseet nyt paikallisesti myytävänä? Se jää nähtäväksi. Työministeri Sinnemäki näki oikeaksi siirtää laillista lakkoa. Mitkä olivat hänen motiivinsa? Jos tarkoitus oli murtaa työläisten rintama, niin se ei tule onnistumaan. Mikä ei tapa se vahvistaa. Ja kahden viikon päästä olemme jälleen valmiita taistelemaan työolojemme puolesta.

Omalla työpaikallani olen erityisen iloinen yhteishengestä, jonka luulin sieltä puuttuvan. Kaveria ei jätetä. Vai miten se nyt menikään.

Liitän tähän loppuun työtoverini Heidi Kurttilan runokukkasen, joka hänelle virisi lakkovahtina ollessa
Piti miun kokea elämäs tää!

Luojan kiitos jot on lämmin sää.

Nyt on pikkunen pakko,

olla nimittäin vahtina kun on lakko.

Ihmeest ne rikkurit tiensä tänne löytää,

no, saavathan ihmiset piirakkaa pöytään.

Sillä kukkaa muu ei nyt niitä pussiin laita

kun meijät selliläiset firmasta erottaa aita.

Hyö ku ei halua noudattaa samaa lakia

ottaa vaan pattiin et seisotaan täs heijänkii takia.

Sirkku Mertanen

leipomotyöntekijä, tsv, Fazer Leipomot Lpr

SEL:n iittohallituksen jäsen

Edellisen viikon aikana tapasin valtaosin mahtavia ihmisiä, tästä kiitos ideologiallemme, joka vetää kuin magneetti samalla tavoin ajattelevia ihmisiä nokakkain. Siispä kiitän vielä kertaalleen Mikkelin ammattiosasto 015, kun sain vierailla kevätkokouksessanne, mukavien savolaisten parissa tunnelmallisessa ravintola Tallissa, ja kiitokset Karhulan vientiteollisuuden miehelle keskustelevasta lauantaipäivästä.

Siinä oli ne edellisen viikon piristysruiskeet. Negatiivisia tuntoja aiheutti liitossamme valtaapitävien käytös. Millään ei tunnu olevan rajaa vassariryhmän ajaessa omia intressejään joka taholla. Hyvin perustellutkin esitykset kumotaan törkeällä teloitushengellä. Meille ei tule lusikalla vaikka kauhalliseen oltaisiin oikeutetut. Ja toiset vetää kattilalla vaikka kauhallinen olisi kyllin, muistaen 2007 edustajakokousvaalien tulos! Onkohan mitään asioita, jotka hoidettaisiin aitona yhteistyöjärjestönä?

Jos mua kaivelee vassarit, niin kaivelee porvaritkin. Media Suomessa on vahvasti oikealla ja kovasti lehdistö ja TV:kin ovat kummastelleet ja arvostelleet varsinkin AKT:n työtaistelutoimia. Aiemmin arvostelivat Paperiliiton toimia työläisten etujen ajajana, siis silloin, kun paperiteollisuudella meni Suomessa hyvin. Kuorolauluahan tuosta tulee ja tehokasta sellaista, kun mukana on porvarilehdistö, porvarihallitus ja Elinkeinoelämän keskusliitto.

Työläinen tuntuu olevan ahne ja maamme ahdinkoon ajava rikollinen. Rikollisen leiman porvarit todellakin haluaisivat antaa ihmisille, jotka ovat merkittävällä työpanoksellaan rakentaneet tämän Euroopan Japanin. Nyt on vahvasti ollut esillä perustuslain suoma lakko-oikeus, työntekijöille elintärkeä oikeus puolustautua, hakea oikeuksiaan toimeentuloon, tai esim. parempia työskentelyolosuhteita jäädäkseen aikanaan terveenä hyvin ansaitulle eläkkeelle! Koskaanhan lakkoon ei päästä, vaan siihen ajaudutaan, mutta mahdollisuus ilmaista tyytymättömyytensä laillisen lakon muodossa on oltava tulevaisuudessakin. Viime viikolla mediassa entinen valtakunnansovittelija kummasteli laittomien lakkojen määrää Suomessa vuonna 2009, 172 lakosta vain 7 oli laillista, itse kummastelisin tuota seitsemän laillisen lakon määrää, onkohan laillisesta työtaistelutoimenpiteestä tehty nyt jo liian hankalaa?

Vielä varoituksen sana porvareiden ja työnantajien vehtaamisesta, sairausvakuutuslakia on muutettu vuoden 2010 alusta. Muutos koskee osasairauspäivärahaa ja sen alkamisajankohtaa. Kun alkuperäinen säädös vuodelta 2007 mahdollisti osasairauspäivärahakauden alkamisen 60 sairauspäivän jälkeen, nyt porvarihallituksen rukkaama muutos mahdollistaa osasairauspäivärahakauden alkavan sairausvakuutuslain mukaisen omavastuuajan, eli sairastumispäivä + yhdeksän päivää jälkeen.

Kun maahamme tuli viime eduskuntavaalien seurauksena porvarihallitus, ottivat hallituksen taustajoukot osasairauspäivärahauudistuksen teemakseen, verukkeenaan osasairauspäivärahajakson vähäinen käyttö ja tavoitteenaan saada osasairauspäivärahakausi alkamaan jo ensimmäisestä sairauspäivästä. Sellaisena sentään ajatus ei mennyt läpi, mutta tälläkin versiolla voi olla huolestuttava vaikutus työehtosopimusten sairausajanpalkanmaksumääräyksiin. Työnantajat työntävät sairausajanpalkanmaksuvelvoitettaan yhteiskunnalle, näin varsinkin työpaikoilla, joissa työterveyspalvelut ovat työnantajan ohjailtavissa ja/tai työntekijät painostettavissa täysiltä sairauspäiviltä osasairauspäiville, jos työpaikalla ei ole esim. luottamusmiestä!

Kyllä sosialistisihteeriä korppee, ja vielä kelloakin siirreltiin tunti eteenpäin!

Jouni Hiltunen

sosiaalisihteeri, SEL ry

ps. Tästä tuli vähän nettiblogi tyyppinen kirjoitus, se muuten on paljon mieheltä, jolla ei omia kotisivuja ole ja joka ei naamakirjassakaan häärää.

Talven selkä pitkine pakkasjaksoineen ja valtavine lumimäärineen alkaa hiljalleen olla selätetty.Kevät lähestyy ja sen myötä myös meidän työehtosopimuksiemme päättymispäivä lähenee.Tärkeitä tavoitteita kaikilta elintarviketeollisuuden osa-alueilta on lyöty lukkoon.

Niin on myös meijeriteollisuuden osalta:

• jaksotyön poisto
• korjaukset palkkaryhmittelyn tekstiin 3. palkkaryhmän osalta
• korjaukset vuorotyölisiin
• prosentuaaliset palvelusvuosilisät
• kylmä-/kuumatyön mukanaan tuomiin ongelmiin helpotuksia, niin taukoina, rahana, kuin vaatetuksenakin.

Ja niin edelleen…ja se raha, korvaus tehdystä työstä viimeisenä, joskaan ei vähäisimpänä on tietenkin ”tapetilla”. Puhumattakaan tulevan sopimuksen ”järkevästä” pituudesta.

Työntekijän tilipussille jakajia viime aikoina on ollut ihan riittämiin meijeriteollisuuden puolellakin

Työaikoja on muutettu ja munklattu siihen malliin, että ”duunarin” pussi on keventynyt satasia kuukaudessa.

Meijerialalla, missä itsekin työskentelen, on TES:sin puitteissa voitu teettää työtä seitsemänä päivänä viikossa ja kaikkina vuorokauden aikoina, periodi-/jaksotyö nimikkeellä.

Tämän työaikamuodon käyttäminen on mielenkiintoinen ja aivan erilainen talosta, ja sen toimialasta riippuen.

– Esimerkiksi juustolassa, missä kolmekymmentä vuotta tätä nykyistä Valiolaista työpaikkaa ennen työskentelin, tehtiin töitä seitsemänä päivänä viikossa. Vapaan kierto oli helposti järjestettävissä. Vapaat olivat aina kahden vuorokauden mittaisia ja kerran kuukaudessa sai neljän vuorokauden yhtämittaisen vapaan periodi-/jaksotyössäkin.

– Täällä nykyisessä työpaikassani, joka on tuoretuotetalo, ” duunariporukka” tekee töitä kuutena päivänä viikossa. Vapaankierto on ollut paljon vaikeampaa toteuttaa. Jopa kahden päivän perättäiset vapaat ovat ”luxusta”.

Jos ennenkin haasteita riitti työn, perheen ja muun sosiaalisen elämän yhteensovittamisen kanssa, voin vain ihmetellä ja hattua nostaa ihmisille, jotka onnistuvat nämä asiat kiitettävästi hoitamaan.

YT-neuvottelujen arkea

Lisämausteeksi täällä omalla nykyisellä työpaikallani Tampereen Valiolla tuli tälle kevättalvelle Yt- neuvottelut.

Taas – Edellisten YT-neuvottelujen loppumisesta on kulunut kahdeksan kuukautta. Hädin tuskin kaikkia 41 edes pihalle saatiin, kun jo uudestaan ollaan samassa tilanteessa. Nyt työnantajan tavoitteena on saada 15–20 henkilöä pihalle.

Nk. maitosota ja nk. tasaavan laitoksen arki, on yhtä nuorallatanssia: jos muualla tuulee, Tampereella myrskyää!

Jokainen puolustaa omaa työpaikkaansa, – Niin minäkin, olen valmis puhumaan ”lähimaidon puolesta viimeiseen pisaraan”!

Meijerialalla, niin kuin monella muullakin, on yrityksiä myyty ulkomaille. Joillakin elintarvikealan aloilla on myyty tehtaita myös pörssiyhtiöille.

• niitä päätöksiä ei meiltä ”duunareilta” liikoja kysellä.
• kyyti on ollut kovaa aina sen jälkeen.
• laman varjolla hyvin tuottavat yritykset heittävät väkeä pihalle

Puhutaan vaikeista ajoista ja lamasta ja kuitenkin jo sivulauseessa uudesta noususta. Yt-neuvotteluissa työnantaja ei kuitenkaan ole valmis oikeasti neuvottelemaan esimerkiksi lomautuksista vaihtoehtona irtisanomisille. Työnantajalla on vain kova halu päästä eroon ammattitaitoisista ihmisistä.

Meidän ”duunareiden” on uskallettava puolustaa oikeuksiamme!

– Ne samat työaikoihin ja – oloihin liittyvät ongelmat meitä kohtaa työpaikoilla. Teemme työtä kotimaiselle, ulkomaisomistuksessa, tai pörssiyhtiössä olevalle firmalle.

Herrain tehdessä vääriä ratkaisuja tavalla, tai toisella, tuntuu se varmasti ”duunarin” tilipussissa

• irtisanomisina
• työaikoja muuttamalla
• tehoja, tehoja ja tehoja lisää

Työnkuvamme on muuttumassa pakkotahtiseksi. Työtä tehdään päivä- tai iltavuoroissa, meijereissä aamu- jakeluvarastoilla iltapainotteisena. Näin ainakin täällä Tampereella tullee käymään. Niinkutsutut kalleimmat tunnit katoavat.

Taulukkopalkkamme ei vastaa enää ”tätä päivää”.

Nyt on aika puhaltaa ”yhteen hiileen” ja tehdä töitä tulevan tilipussimme eteen. Otetaan se mikä meille kuuluu!

Taistelutahtoa uhkuen,

Aulikki Ahola

pääluottamusmies, Valio Tampere

SEL:n liittohallituksen jäsen

Omalla kotiseudullani on käyty aika kiihkeää keskustelua lähiruuasta. Tuli näet ilmi, että kotikaupunkini hankkii osan kouluissa, päiväkodeissa, laitoksissa yms. käytettävästä lihasta ulkomailta. Ulkolaisen lihan tuominen tällaiseen maatalouskeskittymään (Seinäjoki, Ylistaro ja Nurmo) tuntuu hullulta, kun alueella sijaitsee yksi Suomen suurimmista lihajalostusyksiköistä.

Suurseinäjoella moni saa toimeentulonsa joko välittömästi, tai välillisesti maataloudesta. Se on kunnallispoliitikkojen lyhytnäköistä touhua, jos käytetään Etelä-Pohjanmaalla sijaitsevan pikku kyläkaupan iskulausetta; ”sieltä ostetaan, mistä halvimmalla saadaan”. Siitä saattaisi olla seurauksena lyhyellä ajalla kulujen pienentymistä, mutta myös verotulojen alenemista. Toivottavasti kunnat ja kaupungit tajuaisivat yhteiskuntavastuunsa, ettei maatalous häviä Suomesta vain, koska niissä toimivien päättäjien päätökset ovat olleet lyhytnäköisiä.

Olen itse lähestymässä 40-kympin kriisiä ja seurannut mielenkiinnolla ympärillä vellonutta eläkekeskustelua. 65-vuotiaana eläkkeelle, tai 40 vuotta työhistoriaa, molemmilla kriteereillä mitattuna alan olla kohta puolivälissä. Sosiaalitupon kautta heikennetty osa-aikaeläke, työnantajan esittämät työaikamallit ja mahdollisuudet teettää jopa 10 tuntista päivää kauhistuttavat, eivät ne ole keinoja pidentää ihmisten työuria. Päinvastoin, elintarvikealalla se saattaa johtaa jopa entistä lyhyempiin työuriin. Jos kevennykset, joilla ainakin osittain on voitu helpottaa työntekoa ja mahdollistaa terveyden säilyminen, viedään pois, on selvää, että työntekijät tippuvat jo alle 60-vuotiaina pois työelämästä. Työuran pitenemisestä puhumattakaan.

Työuria täytyy toki pitää pidentää, mutta ei keinoin, joissa työntekijä joutuu maksajaksi. Työhyvinvoinnin lisääminen ja se, että työnteko koetaan mielekkääksi, ovat varmasti parempia ratkaisukeinoja. Samoin kuin se, että työelämä pidetään houkuttelevana nuorille, heidän mukaansa saaminen jo varhain ja kiinnittyminen työelämään ovat koko yhteiskunnalle tärkeä haaste.

Onneksi kuitenkin tällä kertaa työuria koskevat vielä suuremmat heikennykset pystyttiin estämään. Täytyy vielä toivoa, ettei pääministeri lähde tänä talvena hiihtelemään ja uusilta ikäviltä yllätyksiltä säästyttäisiin ainakin hetkeksi,

Vappuretkeä suunnitellen,

Mauno Lemettinen

pääluottamusmies, Atria, Nurmo

SEL:n liittohallituksen jäsen