Tanskanmaalta kuuluu kummia, hevosenlihan menekki Eurooppaa ravistelevan ”hevoslihaskandaalin” seurauksena on lähtenyt kasvuun. Kaikki julkisuus saattaa siis todella olla hyväksi. Eikä hevosenlihan kuluttamisessa itsessään ole mitään tuomittavaa.

Tarina romanialaisesta hevosenlihasta, joka lukuisten välikäsien kautta päätyy naudanlihaksi naamioituneena ruotsalaisen tuotemerkki Finduksen valmisruokiin, paljastaa kuitenkin sekä kansainvälisen ”agribisneksen” karun todellisuuden, että koko ruokaturvallisuussäätelyn ongelmat.

Sitä saa mitä tilaa, vai jotain muuta? Mitä opimme ruokaskandaaleista?

Findus yhtiönä tuskin on sen kummempi roisto kuin muutkaan, ja yrityksen omavalvonta paljasti tässä tapauksessa asian laidan. Ongelma on kuitenkin toisaalla. Kaupan rakenteiden seurauksena elintarviketuotannosta on tullut osa kapitalismin globaalia tuotantoketjua siinä kuin vaikkapa valmisvaatteista. Keskittynyt vähittäiskauppa omine ostojärjestelmineen painaa tiettyjen tuotteiden hintatasoa jatkuvasti alaspäin. Kauppa ei omista katteistaan tingi missään oloissa. Elintarviketeollisuus on kaupan keskittymisen seuraamusten vanki silloinkin, kun se pyrkii tuottamaan laadukkaita ja pitkälle jalostettuja elintarvikkeita.

Julkisen sektorin hankinnoissa, kouluissa, vanhainkodeissa ja laitoksissa painotetaan samalla tavalla halvempaa hintaa. Tämä tapahtuu yleensä laadun kustannuksella. Pärjätäkseen kilpailussa haetaan alihankkijaa, joka tuottaisi halvemmalla, tai säästetään raaka-aineissa, tuotteiden laadussa ja henkilöstön palkoissa. Alihankintaketjujen, puutteellisen valvonnan ja jäljitettävyyden seurauksena, on pitkässä juoksussa nähtävillä niin harmaan talouden ilmiöiden kuin rikollisuudenkin lisääntymistä.

Kaikki tämä samaan aikaan, kun kuluttajat ympäri Eurooppaa vaativat puhtaampaa, terveellisempää ja ekologisesti kestävämpää ruokaa.

Ruoan jäljitettävyyden parantamisen ja pakkausmerkintöjen selkeyttämisen luulisi olevan kuluttajien ja teollisuuden yhteinen etu. Näin vain ei tunnu olevan. Elintarviketeollisuus on EU tasolla johdonmukaisesti vastustanut tiukempia alkuperämerkintä säädöksiä, yleensä vetoamalla lisääntyviin kustannuksiin. Tämä koskee valitettavasti myös suomalaista teollisuutta.

Nyt olisi ryhtiliikkeen aika. Elintarvikkeiden tuotanto ei voi vaatia jatkuvasti huonompia työoloja, lisääntyvää halpatyötä nälkäpalkalla, puutteellista valvontaa ja hygieniaa tai jatkuvaa vastuun pakoilua. Myös meillä kuluttajilla on vastuumme. Meidän tulee vaatia läpinäkyvää tuotantoketjua pellolta pöytään. Halvin valinta ei aina ole viisas valinta.