Ruotsin työväenliikkeellä ei mene kovin kovaa. Turpaan tulee sekä poliittisella että ammatillisella puolella.

Ruotsin punavihreä blokki hävisi vaalit porvariblokille selvästi. Kansankodin demarit on kutistunut tavallisten kuolevaisten joukkoon 45 prosentin yksinvaltaisesta valtionhoitajasta 30 prosentin puolueeksi. Tulos on heikoin koskaan sitten yleisen äänioikeuden säätämisen.

Ensimmäinen tappio vuonna 2006 pystyttiin vielä sietämään, ja puheenjohtajaksi puoluetta uudistamaan valittiin Mona Sahlin. Toinen rökäletappio leikkasi pään Monalta, joka menee historian kirjoihin tähän mennessä lyhytikäisimpänä demarijohtajana.

Uuden johtajan metsästyksessä ongelmana on, ettei ketään nuorta lupaavaa Olof Palmen tapaista suuruutta ole näköpiirissä. Kannatus jatkaa laskuaan, eikä parannusta ole tiedossa ennen kuin puoluetta löydetään johtamaan joku uskottava henkilö.

Porvarit käyttivät yksinkertaista strategiaa tehdäkseen ihmeen Ruotsin poliittisessa historiassa voittamalla vaalit kahdesti peräkkäin. Ruotsin kokoomus, moderaatit, muokkasi profiiliaan hyvinvointiyhteiskunnan takuupuolueeksi. Se kertoi olevansa, ei pelkästään toinen, vaan Ruotsin ainoa työväenpuolue. Puolue onnistui ensimmäistä kertaa pitämään talouden hallinnassa, mikä toimi vahvana argumenttina puolueen vakuuttaessa, että se on kykenevä hallitsemaan Ruotsia ja takaamaan työpaikat myötä- ja vastoinkäymisissä. Tavoitteena oli siirtyä valtionhoitajana toimineiden demareiden paikalle.

Mona Sahlinia vastaan suunnattu järjestelmällinen hyökkääminen johti tilanteeseen, jossa pääministerin kannatus oli katossa ja Sahlinin kannatus lattiassa. Tämä oli merkittävää, koska luottamus johtajaan on aina yksi merkittävimmistä minkä tahansa puolueen kannatukseen vaikuttavista seikoista.

Lopputuloksena oli moderaattien  historiallinen 30 prosentin vaalitulos, joka on vaalien jälkeisissä mielipidemittauksissa paisunut yli 10 prosenttiyksikön johtoon demareihin verrattuna.

Porvarihallitus on hyökännyt ay-liikkeen kivijalkaa eli laajaa jäsenpohjaa vastaan. Eikä mitään suurta ay-liikkeen vastaiskua ole vielä näkynyt.

Vuonna 2006 porvarihallitus poisti ay-jäsenmaksujen verovähennysoikeuden. Työttömyyskassan ehtoja muutettiin siten, että työttömyyden riski määrittää työttömyysvakuutuksen hinnan. Lopputuloksena oli se, että nimenomaan heikkopalkkaiset alat maksavat työttömyysturvasta eniten. Lisäksi työttömyysturvan työssäoloehtoa on kiristetty, ja ansiosidonnaisen maksimitaso on jäänyt jälkeen palkkatasosta.

Koska huonommasta turvasta joutuu maksamaan enemmän, Suomen SAK:ta vastaava LO, on menettänyt vuodesta 2006 hallinneen porvarihallituksen aikana satojatuhansia jäseniä. Työttömyyskassoista joukkopako on ollut vielä suurempi.

Näyttää siltä, että Ruotsin ay-liikkeellä on vaikeuksia asemoitua muuttuneessa tilanteessa. Se ei ole tottunut toimimaan muiden kuin demarihallitusten kanssa. Omaehtoiseen sapelinkalisteluun porvarien kanssa ei ole ollut tarvetta, koska demarit ovat olleet lähes aina vallassa. Tilanne muistuttaa jossain määrin Suomen ay-liikkeen hämmennystä, koska tupot eivät enää ole takaamassa ay-liikkeen vaikutusvaltaa suuriin yhteiskuntapoliittisiin linjauksiin.

Nyt kun Ruotsin poliittiset mannerlaatat ovat liikahtaneet uuteen asentoon, ja demarien oppositiotaival jatkuu vielä toiset neljä vuotta, on Ruotsin ammattiyhdistysliikkeen mietittävä toimintastrategiansa uudelleen. Toista neljää vuotta ei voi enää hiljaa toistella itselleen, että kyllä ne demarit valtaan palattuaan ”fiksaa jutut”. Ay-liikkeen on löydettävä tapa vaikuttaa yhteiskuntapolitiikkaan ilman demareiden valta-asemaa.

Kirjoittaja Mika Häkkinen on Pohjoismaiden teollisuusliittojen IN:N pohjoismaiden asiamies