Harvoin kohtaa samanlaista historian kutkuttavaa havinaa kuin Gdanskin telakan edustalla Puolassa. Telakalla aloitettiin 14. elokuuta 1980 Lech Walesan johdolla lakko, joka järisytti koko kommunistisen järjestelmän perustaa. Paikalla voi melkein nähdä, kuinka sadat, tuhannet ihmiset kokoontuivat päivä toisensa jälkeen telakan porteille osoittamaan mieltään kommunistihallintoa vastaan, seuraamaan poliittisia puheita ja ottamaan kantaa uuden yhteiskuntajärjestelmän puolesta.

Ammattiyhdistykset loivat mielenilmaukselle organisatorisen perustan ja lakko levisi kulovalkean tavoin ympäri Puolan. Kommunistihallinto joutui antamaan periksi ja itäblokin ensimmäinen vapaa ammattiyhdistysliike nimeltään Solidaarisuus oli syntynyt. Lähes kymmenen miljoonaa ihmistä liittyi ammattiliittoon vuoden 1981 loppuun mennessä.

Vastareaktio tuli kuitenkin kommunistisella rajuudella. Hallitus aloitti toimet Solidaarisuusliikettä vastaan julistamalla kansallisen sotatilan vuoden 1981 lopussa kieltäen liiton ja tilapäisesti pidätyttäen suurimman osan sen johtajista. Vaikka sotatila muodollisesti lopetettiin vuonna 1983, vapaa ammattiyhdistysliike toimi käytännössä maan alla koko 80-luvun.

Vasta vuosikymmenen lopulla Solidaarisuusliike oli tarpeeksi vahva pakottamaan hallituksen avaamaan dialogin liikkeen kanssa. Vuonna 1989, jolloin kommunistijärjestelmä kävi jo kuolinkamppailuaan, liike laillistettiin ja sen annettiin osallistua vaaleihin. Murskaavan vaalivoiton jälkeen Solidaarisuusliikkeen johtama koalitiohallitus muodostettiin ja joulukuussa liikkeen johtaja Lech Walesa valittiin presidentiksi. Solidaarisuus oli noussut tuhkasta yhteiskunnalliseksi voimaksi ja voittanut. Samalla ammattiyhdistysliikkeestä oli tullut poliittinen liike.

Mielenkiintoista kyllä kunniakas historia on nykypäivänä Puolan ammattiyhdistysliikkeen taakka. Menneisyyden teot ovat ammattiyhdistysliikkeen alamäen perusta. Ratkaisevaa oli, kun ammattiliittojohtajat lähtivät politiikkaan, mikä muutti ammattiliiton poliittiseksi puolueeksi. Näin ammattiyhdistysliikkeen kehittäminen jäi taka-alalle. Eikä tätä ole kyetty korjaamaan vielä tänäkään päivänä.

Solidaarisuusliikkeen johtajat veivät Puolan läpi siirtymäajan, jolloin sosialistinen talousmalli muutettiin markkinataloudeksi. Siirtymällä oli rankat sosiaaliset seuraukset, kun valtion yrityksiä yksityistettiin ja sosiaaliturvaa purettiin. Ja kukapa muukaan nähtiin syylliseksi kuin ammattiyhdistysliike nimeltään Solidaarisuus.

Nykypäivän poliittisista valtapuolueista kaksi Kansalaisfoorumi ja Laki ja Oikeus ovat syntyneet solidaarisuusliikkeen johdannaisena. Nurinkurista on, että nämä puolueet edustavat selkeästi oikeistoa. Puolueita voidaan luonnehtia konservatiiveiksi, kristillisdemokraattisiksi ja jopa markkinaliberaaleiksi. Kovaa oikeistopolitiikkaa ajavat puolueet eivät oikein sovi ammattiyhdistysliikkeen sidosryhmiksi.

Puolassa toimii kolme keskusjärjestöä ja ammatillinen järjestäytyminen pyörii nykyään jossain 10 prosentin paikkeilla. Solidaarisuus-keskusjärjestö on kutistunut miljoonien mahtijärjestöstä 700 000 tuhanteen jäseneen.

Mielenkiintoista on, että ammattiyhdistysliikkeen organisatorinen alennustila liittyy myös solidaarisuusliikkeen alkuaikoihin. Rajoittaakseen ammattiyhdistysliikkeen toimintaa, hallitus sääti tuolloin lain jonka mukaan ammattiliiton perustaminen on erittäin helppoa. Toiminta sallittiin vain paikallistasolla, koska kansallisia toimijoita ei haluttu. Tästä syystä Puolassa on tällä hetkellä tuhansittain yrityskohtaisia liittoja, jotka eivät ole järjestäytyneet sektoreittain. Tämä ammatillinen sekametelisoppa vie pohjan pois koordinoidulta ja organisoidulta toiminnalta, mikä näivettää toimintaa entisestään.

Solidaarisuus-liike on oiva osoitus siitä, kuinka ammattiyhdistysliike on yhteiskunnallinen vaikuttaja. Sen pitää pystyä kuitenkin valitsemaan poliittinen puolensa oikein unohtamatta ammattiliiton perustehtävää ammatillista edunvalvontaa ja järjestöllistä kehitystyötä. Kunniakkaalla historialla ei lakeja muuteta, työehtosopimuksia solmita tai jäseniä houkutella.

Mika Häkkinen