Tasa-arvo jo sanana herättää monenlaisia ajatuksia ja mielikuvia. Tasa-arvoa on olemassa niin monenlaista. Ainahan miehen ja naisen välinen tasa-arvo puhuttaa. On miesten ja naisten työt niin kotona kuin työelämässäkin. Jos tätä asiaa ajattelisi vain näin Suomen näkövinkkelistä ja jättäisi globaalin tasa-arvoajattelun jollekin muulle.

Jokainen hoitakoon tasa-arvoasiat kotonaan niin kuin parhaaksi katsoo. Lähinnä haluaisin herättää keskustelua ja pohdiskelua tasa-arvosta työelämässä. Ja tietysti näin naisen näkökulmasta tähyten.

Miten suomalaisilla työpaikoilla tasa-arvoa toteutetaan? Varmaan aika vaihtelevasti. Suuremmissa yrityksissä tehdään suunnitelmia ja käydään jos jonkinmoista kokousta asian tiimoilta. Mutta toteutuuko se tasa-arvo? Ei, ainakaan minun kokemukseni mukaan.

Jos edetään ruohonjuuritasolta esimiesasemassa oleviin henkilöihin, niin kuinka paljon yrityksien johtotasoilla on naisia? Vähän. Naiset kouluttavat itseään korkeasti ja silti ei työpaikkoja niin vaan johtotasolta heru. Henkilö on hyvin koulutettu ja kokemusta löytyy, silti mies työllistyy ja paremmalla palkalla.

Hyväveli-ajattelu, saunaneuvottelut ja päätöksenteko kuuluvat miehille. Kun työssä ja päätöksenteossa pitää olla ns. ”munaa”, niin se on naiselle kaksinkertainen paha, kun jo toinen hyve luonnostaan puuttuu. Jos sinulla on kilkuttimet jalkojen välissä, pääset paljon pitemmälle. Sinua ja mielipiteitäsi kuunnellaan.

Näin matalapalkka-alalla työskentelevänä naisena palkkaerot ja yleensäkin palkkaus puhuttavat eniten. Työ on raskasta niin fyysisesti kuin henkisestikin. Työtäsi ei arvosteta, vaikka olet asiantuntija ja rautainen ammattilainen omalla sarallasi. Eikö työstä pitäisi saada liksa työn vaativuuden mukaan? Raskas linjatyöskentely kylmässä, siistijän tai vaikka myyjän työ, ei sitten näillä mittareilla varmaan ole vaativaa? Näissä ammateissa suurin osa työntekijöistä on naisia ja vielä pienellä palkalla. Naiset tekevät työtä nurisematta ja nöyränä, ja ovat tyytyväisiä, että on edes jotakin työtä mitä tehdä. Puhisevat vain itsekseen, että kyllä minä jaksan ja näytän teille miehille mistä kana pissii.

Ja näin yritys ottaa ihmisestä kaiken irti mitä saa, ja kun ei nainen enää jaksa ja sairastuu, niin saa mennä. Bussipysäkillä on lisää tulijoita näihin helppoihin hommiin. Joo´o.

Joko tästä kirjoituksesta paistaa läpi kyynisyys ja saamattomuuden tunne? Kuka ja kunpa joku tekisi jotain. Jos ei me naiset itse ja yhdessä tehdä, niin ei kukaan meidän puolestammekaan mitään tee.

Mistä löytyy keinot? Pidetään asioista ääntä erilaisissa tilaisuuksissa, verkostoitukaamme, kirjoittakaamme ja vetäkäämme yhtä köyttä! Ennen kaikkea ollaan toistemme tuki ja turva. Säilytetään luottamus, että vielä naiset nousevat yhteiskunnan portaita ylemmälle tasolle ja myös työmme arvostus ja palkkaus sen mukana nousee kohisten.