Koko teollisuuden kentässä, alasta riippumatta, halutaan jatkuvasti tehostaa sekä ”kehittää” toimintoja. Tuotteet halutaan kaupan ja muiden tuotteita myyvien saataville nopeasti ja halvalla kaikkina vuorokauden aikoina. Olisiko tässä yksi monista syistä, miksi työperäinen stressi on työntekijöiden kentässä lisääntynyt? Nimittäin keskusteluissa työntekijöiden ja henkilöstön parissa olen huomannut, että kysymys: ”Miten minä jaksan vielä tehdä töitä niin ja niin kauan?” nousee yhä useammin esille.  Vielä nyt, kun nämä tulevaisuuden eläkejärjestelyt (osittain hyvää ja osittain huonoa) saatiin päätökseen, on mielestäni epävarmuus työntekijöiden keskuudessa vain lisääntynyt.

Keskustellessa työperäisestä stressistä, ei voi unohtaa eikä vähätellä sitä kuuluisaa työn ja arjen yhteensovittamisen vaikeutta perheissä, joissa tehdään vuorotyötä. Tähän yhtälöön kun lisätään työpaikalta tuleva paine, jossa kaikki pitää tehdä nopeasti ja laadullisesti oikein, ja vielä kun kotona ei ehditä tekemään yhdessä mitään, niin eiköhän se soppa ole sitten jossain vaiheessa valmis – ei oikein enää kiinnosta mikään tai mitkään asiat ja pahoinvointi lisääntyy.

Tässä tilanteessa hakeuduttaessa työterveyden tai muuhun vastaavaan keskukseen ihmettelemään ”mikähän minua vaivaa”, on yleensä tuloksena äkillinen stressireaktio tai muu samantyyppinen diagnoosi.  Usein työnantaja ei ymmärrä asian oikeellisuutta, vaan alkaa miettiä, onkohan työntekijä ihan oikealla alalla kun pää ei näköjään kestä. Valitettavan usein myös työntekijöiden keskuudessa havaitsee käytöstä, mikä ei terveeseen työyhteisöön sovi; työntekijä on ollut stressilomalla ja palatessaan huomaakin, että omalla osastolla hieman kartetaan ja saatetaan katsoa pitkään, pahimmassa tapauksessa naureskellaan selän takana – sillä on pehmeä pää.

Kovastihan ainakin puheissa työpaikoilla (ei tietysti kaikilla edes puheissa) ja muualla valtakunnassa on aloitettu keskustelu ja informointi työperäisen stressin aiheuttamista ongelmista yksilöille. Välillä näin työsuojeluvaltuutetun hommia tehdessä mietityttää, ovatko yritykset ihan oikeasti tiedostaneet tämän tulevaisuuden ongelman, ja miten näiden asioiden kanssa tullaan tulevaisuudessa pärjäämään? Samalla, kun työn vaativuus kasvaa voi työhyvinvointiin panostaminen jäädä vain suunnitelmaksi. Ihminen on siitä jännä olento, että usein omasta huonovointisuudesta työelämässä puhutaan vasta siinä vaiheessa kun se on melkein myöhäistä.  Onko meidän kulttuurimme jo nyt, vai onko se vasta muuttumassa niin kilpailuhenkiseksi, että myös työntekijöiden keskuudessa kilpaillaan jatkuvasti keskenään siitä kuka on paras? Väistämättä jossain vaiheessa kun työilmapiiri on kovin kilpailuhenkinen, alkaa kenen tahansa mielenterveys horjua. Eihän huippu-urheilijakaan jaksa jatkuvasti kilpailla, vaan joutuu lepäämään välillä tai jopa lopettamaan. Usein työelämässä tämä vaadittu lepotauko onnistuu valitettavasti vain sairaslomalla, tai pahimmassa tapauksessa työpaikan vaihdolla – Tämä ei voi olla oikein.

Lopuksi voisin todeta, että puhukaa ihmiset toisillenne ja auttakaa, jos joku sitä apua tarvitsee. Koskaan ei tiedä milloin sinä itse tarvitset apua! Hyvää talven odotusta!