Iltaisin pitäisi mennä ajoissa nukkumaan, mutta kun ei malttaisi, koska telkkarista tulee jotain katsottavaa. Pyykkiäkin pitäisi perheellisen laittaa kuivumaan ja eväät valmistaa aamuksi. Jos ei itselle, niin ukolle ainakin täytyy olla paketti valmiina.

Kun vihdoin pääsee sänkyyn ummistamaan silmänsä, tulee mieleen jokin ”todella tärkeä asia”. Pakko on nousta, ettei se ”tärkeä” vain unohdu. Sitten taas uudestaan peiton alle ja vihdoin kun saa unen päästä kiinni, tulee joku lapsista tuijottamaan sängyn viereen ja kysyy: Saako tulla äiti viereen?

Kello soi liian aikaisin ja päässä jyskyttää. Äkkiä kahvia tulille ja koirat ulos, siihen postilaatikon viereen aion kaikella uhallakin ne päästää, vaikka tiedän, että lehden napakoissa alkaa taas keväinen keskustelu koiran paskoista.

Kello juoksee kovaa vauhtia, sanomalehti vasta puolessavälissä, kahvia lisää kuppiin ja kevyt ehostus päivää varten. Lapset hereille, että kerkeävät syödä aamupalan. Onkos läksyt tehty? Varmistus vaan, että kaikki on ok. Nutut päälle ja autoon, ensin koululle ja sitten töihin.

Työpäivä menee liian nopeasti. Töitä riittää ja tekemättäkin jää, taukojakin on. Missä on eväät? Ai niin unohdin ne aamuhässäkässä kotiin. Noh onneksi leipomossa on leipää ja kahviautomaatti. Joku muu on käyttänyt lompakosta kaikki kolikot, onneksi työkaveri lainaa.

Iltapäiväksi kotiin. Lasten läksyt, koirat nälissään ja mies tulee töistä nälissään sekin. Katselee jääkaapin sisältöä, jos vaikka olisi muuttunut päivän aikana. No porukalle ruokaa, jonka jälkeen lapset harrastuksiin, istun ratin taakse, taas.

Mies makaa sohvalla ja katsoo telkkaria, samalla surffaa netissä etsien jotain todella tärkeää. Kello lähentelee iltapala-aikaa. Huomaan, etten ole saanut mitään aikaiseksi. Ennen nukkumaan menoa pitäisi taas pestä koneellinen pyykkiä ja imuroida, sitten on vielä ne koirat.

Aamu- ja iltavuoroviikon vielä pyörittää perhehärdellin keskellä. Yövuoroviikko on kaikkien vuorojen äiti. Kateelliset tosin saattavat narista, onhan kuitenkin leipomoalalla 100 prosenttiset yölisät.

Mutta mitä se yötyö sitten tarkoittaa? No sitä, että illalla sanotaan kotona heipat ja hyvät yöt, kun äiti lähtee yövuoroon. Yöaikaan tehtaalla rapsutellaan nurkkia sekä koneita puhtaiksi ja kahdeksan tunnin vuoron jälkeen autonratissa hurjastellaan kotiin, jotta ehtii sanoa heihei, ennen kuin muut lähtevät päivän menoihinsa.

Sitten ummistetaan silmät ja hyvällä onnella nukutaan siihen saakka kunnes lapset tulevat koulusta. Loppupäivä mennäänkin ihan sumussa. Varsinkin jos et ole ehtinyt nukkumaan sängyssä, koska olet ajatellut ottaa vain pienet torkut soffan nurkassa. Tämän lisäksi hoidat kaiken mitä pitääkin, kuten kunnon äidin kuuluu. Sitten takaisin töihin, jossa väsymys jatkuu edelleen, mutta työt on tehtävä.

Yövuoroviikolla ei oikeasti saa kotona aikaiseksi mitään kunnolla. Tekisin kyllä kaikkea, jos vaan jaksaisin. Kompuroituani yöviikon läpi huokaisen helpotuksesta, se on ohi. Kunnes se taas sieltä muutaman viikon päästä tulee.

Kuvatut asiat ovat vain pintaraapaisu vuorotyöläisen ja äidin arjesta. Tosiasia on, että kun lapset ovat pieniä ja vuorotyötä tekee, ei aikaa riitä itselle, perheelle, miehelle, ystäville tai ylipäätään elämälle niin paljon kun haluaisi. Kaikki se aika, mitä ollaan kotona työvuorojen välillä sekä viikonloppuisin menee yksinkertaisesti palautumiseen. Viikonloputkaan eivät siihen tahdo riittää. Elintarvikeala on raskasta työtä. Puheet viikkotyöajan pidentämisestä karmivat. Väsyttää ja harmittaa. Kyllä elämässä pitää aikaa olla muuhunkin kuin työhön ja siitä palautumiseen. Otan kuitenkin kupin kahvia ja lähden käyttämään koirat ulkona, sen jälkeen pitääkin lähteä töihin.