Vuosityöajan lisäys ei vaikuta järkevältä

Kukaan työmarkkinakenttää tarkemmin seuraava tuskin hämmästyi siitä, ettei SEL lähtenyt mukaan kilpailukykysopimukseen. Suomen Elintarviketyöläisten Liitto ei perinteisesti ole ollut mukana keskitetyissä tuloratkaisuissa. Toki tähän on hyvä huomauttaa, että edelleen perinteisesti SEL:n sopimat työehtosopimusratkaisut ovat olleet ainakin palkankorotusten suhteen keskitettyjen ratkaisujen kaltaisia. Tälläkään kertaa SEL tuskin on kuuta taivaalta kurottelemassa. Omasta näkökulmastani, kilpailukykysopimuksen kaatuminen ainakin SEL:n osalta tuntuu tässä vaiheessa oikealta päätökseltä.

Kilpailukykysopimus sisältää kohtia, jotka ovat erityisesti elintarvikealan kohdalta ongelmallisia. Samat ongelmat ovat varmasti muillakin aloilla, mutta ne tuntuvat korostuvan elintarvikealalla. Erityisen ongelmalliselta vaikuttaa vuosityöajan lisäys.

Työajan pidentäminen ei tuo elintarvikealalle työpaikkoja vaan vie niitä. Hallituksen ja EK:n hakeman työajanpidennyksen tarkoituksena on alentaa työnantajan kustannuksia lisäämällä yksittäisen työntekijän tuottavuutta. Tuottavuuden kasvu on ulosmitattavissa siten, ettei työntekijöitä tarvita niin paljon kuin aikaisemmin. Elintarvikealalla 24h lisäys vuosityöaikaan tarkoittaisi karkeasti arvioiden potkuja joka sadannelle.

Hallituksen kaavailuissa työajan lisääminen johtaisi siihen, että suomalaisen vientiteollisuuden kilpailukyky paranisi ja lisääntyvä vienti toisi enemmän työpaikkoja kuin lisääntyvä työaika veisi. Parhaiten tämä toimii alalla, jossa työvoimakustannusten osuus on tuotteen loppuhinnassa suuri ja hintakilpailu maailmalla kovaa. Tälläisiä tuotteita ei tosin Suomessa taideta enää valmistaa.

Elintarviketeollisuus ja elintarvikeala ovat Suomessa valmistettavien tuotteiden osalta kuitenkin pääsääntöisesti kotimaan markkinoihin keskittyneitä. Suomalaiset elintarvikeyritykset kilpailevat lähinnä keskenään. Tämä tekee palkanalennuksista lähinnä nollasummapeliä kilpailukyvyn osalta. Myöskään lopputuotteen hinnassa kuluttajalle ei elintarviketeollisuuden muutaman prosentin työvoimakustannusten liikkuminen suuntaan tai toiseen näy.

Suomalaisen elintarviketeollisuuden vienti on 2000-luvulla suuntautunut paljolti Venäjälle. Elintarvikkeiden vienti on globaalistikin ajateltuna usein vientiä naapurimaihin ja Suomen naapurissa on Pietarin jättimäinen talousalue, jossa asuu yhtä paljon ihmisiä kuin Suomessa. Kotimaisten elintarvikeyritysten hyvin alkaneen Venäjän viennin katkaisi kuitenkin joutuminen suurvaltapolitiikan jalkoihin. Tätä tilannetta ei auta vaikka elintarvikealalla tehtäisiin töitä ilmaiseksi.

Erityisesti epätyypillisissä työsuhteissa vuosityöajan lisääminen on ongelmallista. Osa-aikaiselle työntekijälle kyseessä olisi suoraan palkanalennus. Käytännössähän vuosityöajan lisäys ei lisäisi osa-aikaisen työntekijän työaikaa vaan pienentäisi aikaa, jolta hänelle maksetaan palkkaa. Eli hän olisi töissä osan aikaa ilmaiseksi tai pienemmällä palkalla.

Hyvin usein elintarvikealalla työ on pakkotahtista, urakkavauhtista, fyysisesti raskasta, huonoissa olosuhteissa tehtävää, vuorotyötä ja likaista. Siis sellaista rehellistä perustyötä, jossa työvuoron jälkeen lihaksia kolottaa. Tämä asettaa rajoituksia siihen millainen tulee olla levon ja työnteon suhde. Palautumisaikojen tulee olla riittävän pitkiä ja yhtenäisiä. Vaikka 24 tuntia jaettuna päivätasolle ei vaikuta suurelta työajanlisäykseltä, on se vääjäämättä joissakin tapauksissa se tekijä, joka lopulta katkaisee kamelin selän. Työurien pidentämistavoitteen kanssa vuosityöajan lisäys on ainakin elintarvikealan osalta pahasti ristiriidassa.