Kesän poliittinen keskustelu on pyörinyt paljolti puolueiden rahoituksen ympärillä. Keskustelu on periaatteessa tärkeäa. Suomi mainitaan yleensä lähes lahjonnasta vapaaksi maaksi, ainakin kansainvälisessä vertailussa. On hyvä tietää mitä mahdollisia kiitollisuussuhteita poliittisille päättäjille syntyy. Ei ole olemassa ilmaisia lounaita, eikä rahoitusta ilman pyrkimystä vaikuttaa päätöksiin. Eikä siinä mitään, kunhan tuki on avointa.

Mitä ay-liikkeen poliittisille puolueille tulee, niin on selvää ettei sekään ole vailla taustamotiiveja. Halutaan tukea niitä ryhmittymiä joiden politiikka parhaiten on vastannut liittojen jäsenistöjen etua. Poliittiset vasemmistopuolueet ovat aikanaan syntyneet samaan tahtiin ammattiyhdistysliikkeen kanssa. Työläiset halusivat paitsi leivän pöytään, luoda paremman ja tasa-arvoisemman maailman. Ammattiyhdistysliikkeen ja poliittisen työväenliikkeen yhteys on ollut itsestään selvä ja suurin osa hyvinvointiyhteiskunnan saavutuksista on tämän yhteistyön tulosta. Tässä valossa on huvittavaa ja samalla surullista, että olemme itse ruvenneet arkailemaan tämän asian ääneen sanomista. Työmies tarvitsee päättäjinä työmiehiä ja naisia, tai ainakin ihmisiä jotka ovat kiinni suomalaisessa arjessa.

Duunarikeskusjärjestön SAK:n jäsenliitoissa toimii kussakin yleensä kaksi poliittista ryhmittymää joilla on historialliset kytköksensä työväenpuolueisiin. Tässäkään ei ole mitään peiteltävää tai häpeällistä. Päinvastoin on syytä tehostaa toimintaa, jotta poliittiseen päätöksentekoon voidaan nykyistä paremmin vaikuttaa. Samalla on syytä todeta, että kaikenlainen ” pois politiikka ay-liikkeestä”- taivastelu pelkästään heikentää omaa asemaamme suhteessa yhteiskunnan todellisiin päättäjiin. Ellemme me pidä huolta siitä, että meitä ja jäsenistöämme kuunnellaan, niin kuka sen tekee?

Poliitikko jonka ainoa tukija on ”Nalleystävä” tuskin ensisijaisesti ajaa yhteiskunnan heikompien väestönosien asiaa.

Siis, pois ei politiikka vaan häpeä ja arkailu ay- liikkeestä !

Henri Lindholm

liittosihteeri