Tässä yhtenä päivänä töiden jälkeen mietin, että mitäpä sitä laittaisin ruuaksi. Jääkaapista löytyi paljon tarvikkeita mutta kaikkea oli vaan vähän. Mättäsin siis vain kaikki ainekset sekaisin vuokaan ja heitin uuniin.
Poika oli siinä sitten kavereidensa kanssa ja patistin heidät syömään. Ensimmäinen tyypillinen kysymys oli, että mitä on ruokana?Vastasin, että en oikein tiedä, kun kiirellä heitin kaikki sekaisin.
Ilmeisesti sekoitus oli onnistunut, kun taaperot söivät vauhdilla ja ottivat vielä lisääkin. Rupesin miettimään, että mitähän kaikkea sitä tuli ruokaan laitettua, kun kerran oli hyvää, mutta en enää muistanut.

Tästä tuli mieleeni, että kuinka usein näin käy töissäkin? Kiire on koko ajan kova ja ilman mitään sen kummempia ajattelematta pakerramme työtämme rutiinilla ehtiäksemme tekemään kaiken, mitä on sille päivää laitettu tehtäväksi. Uusien työtekijöiden tullessa huomaa useasti sanovansa, että on vähän hankalaa tämä perehdyttäminen, kun en yleensä niin tarkkaan ajattele, että mitä teen päivän aikana. Tämän lauseen kuulee todella monen sanovan varsinkin silloin, jos joskus ”joutuu”  omaa työtään tarkemmin miettimään.

Miten ihmeessä olemme tähän jamaan tulleet? Me SEL:n jäsenet kuitenkin teemme ruokaa isolla ärrällä; sitä ihmiselle välttämätöntä ravintoa! Emmekö siis osaakaan arvostaa omaa työtämme ja asemaamme yhteiskunnassa? Mehän juuri autamme helpottamaan kiireisen arjen pyörittämistä. Emme me ole ”vain tehdastyöläisiä” niinkuin monet ikävä kyllä ajattelevat. Työmme on oikeasti tärkeää ja se pitäisi pystyä tekemään ajatuksella, ilman hirvittävää kiirettä ja hosumista. Meidän itsemme on ensin aloitettava arvostamaan sitä mitä teemme sen kahdeksan tuntia päivässä ja sitä kautta vaadittava arvostusta myös muilta.

Mielestäni myös meidän etujamme ajavan liittomme SEL:n olisi enemmän pidettävä ääntä ja vaatia huomiota sille, mitä me liiton jäsenet teemme työpäivämme aikana.  Kotimainen ruoka ja sen tekijät ovat arvokkaita eikä meitä saa unohtaa tehtaan kätköihin. Me SEL:n jäsenet olemme se meidän liitto, ja meidän mielipiteitämme on kuunneltava.

Ruoka, syöminen ja sen tekeminen on muutakin kuin vain nälän karkoitusta. Se on yhteistä aikaa, seurustelua ja lohtuakin. Jokainen muistaa, kun lapsena kaatui ja polvi verisenä juoksi kotiin, niin monesti sen puhalluksen ja laastarin lisäksi sai mukaansa voileivän tai pullan palan. Tai kun teini-ikäinen tulee kotiin ensimmäisen suuren sydänsurun kanssa, niin lohdutuksen lisäksi äiti huolehtii, että onko nälkä. Eihän se ruoka sitä sydänsurua pois vie, mutta mukavampi se on surra vatsa täynnä kuin tyhjänä. Ruuasta on siis moneksi ja niin on meistä sen tekijöistäkin!

Arvostakaamme itseämme ja sitä mitä teemme työpäiviemme aikana. Me kotimaisen ruoan tekijät olemme  tärkeä osa tätä yhteiskuntaa, myös ilman sitä kiirettä.

Hyvää alkanutta vuotta 2012 kaikille!

 Sari Lindroos

osaston luottamusmies, elintarviketyöntekijä
Saarioinen Sahalahti